Venäjän hyökkäyksen jälkeen puhuttiin historiallisesta muutoksesta EU:ssa. Unioni lähti tukemaan Ukrainaa merkittävästi ja esimerkiksi mahdollistamaan yhteisiä asehankintoja. Historiallisuuden arvioiminen näin lyhyessä ajassa on toki vaikeaa, mutta näyttäytyykö muutos edelleen historiallisena, Eurooppa-tutkija Timo Miettinen?
Historia tarjoaa erilaisia opetuksia ja se pakottaa muuttamaan toimintaa, mutta tämä ei useinkaan tapahdu kriisin ollessa akuuteimmillaan. Historialliset muutokset tapahtuvat oppimisprosessin seurauksena, kun toimijat muuttavat ajatteluaan, toimintatapaansa tai muita perustavia oletuksia.
Sanoisin, että Eurooppa on vielä tämän tyyppisen oppimisen suhteen käymistilassa. On totta, että tietyt uskomukset liittyen esimerkiksi Venäjän luonteeseen, poliittiseen tilanteeseen tai vaikkapa taloudellisten suhteiden merkitykseen, ovat kokeneet kolauksen. On kuitenkin epäselvää, onko Eurooppa pystynyt synnyttämään tilalle mitään uutta.
Iso kysymys onkin, onko Eurooppa valmis tunnustamaan asemansa geopoliittisena toimijana ja minkälaisia ajattelutapojen muutoksia tämä prosessi vaatii. Olemme vasta alkumetreillä sen suhteen, että Eurooppa ottaisi vahvemman vastuun lähialueistaan ja omasta turvallisuudestaan.
Eli nyt nähtäväksi jää, oppiiko Eurooppa oikeasti tästä muutoksesta.
On toki mahdollista, että tämä kriisi johtaa pitemmällä aikavälillä ajattelutapojen muutoksiin. Monilta vanhoilta uskomuksilta on viety pohja, mutta kysymys on se, onko niiden tilalle tullut aidosti jotain uutta. Mitä sopeutuminen esimerkiksi kovempaan geopoliittiseen kilpailuun, jota ei käydä pelkästään talouden piirissä, minkä tyyppisiä toimia se Euroopalta vaatii?
Tämän tyyppiset pohdinnat ovat vielä alkuvaiheessa.
EU on yrittänyt nostaa pitkään ulkopoliittista profiiliaan, mutta Ukrainan sodan jatkuessa näkyvissä ovat enemmän olleet jäsenmaiden johtajat. Muotoillaan kysymys näin: Onko EU ulkopolitiikassa täysin jäsenmaiden varjossa?
Jos kysymyksen esittää noin, vastaus on melko selvä. Ne EU-instituutiot, joiden tehtävänä on hallinnoida EU:n yhteistä ulkopolitiikkaa, ovat tässä prosessissa olleet jossain määrin sivuosassa. Tämä koskee esimerkiksi EU:n ulkopolitiikan korkeaa edustajaa. Sen sijaan komissio on ollut aktiivisempi.
EU on perustaltaan vahvasti valtioliitto. Sen ulkopolitiikka määräytyy kansallisten ulkopolitiikkojen kokonaisuutena.
Yksi EU:n onnistumisista liittyy yhteisen narratiivin hallintaan. On muodostunut yhteinen tilannekuva siitä, ketä tästä sodasta syytetään. Perusvire eurooppalaisten johtajien keskuudessa näyttää olevan, että Venäjä on pääsääntöisesti syyllinen tähän kriisiin.
Sen takia keskeisimmät toimet pitää kohdistaa Venäjään. Tässä pakotepolitiikka on ollut pääsääntöisesti onnistunut ulkopolitiikan alue, jossa on tulkintaeroista huolimatta päästy yhteiseen ymmärrykseen. Jos energiapolitiikkaan liittyvät ongelmat jätetään huomiotta, paketit ovat olleet kunnianhimoisia.
Tässä mielessä voidaan ajatella, että jäsenmaiden keskinäinen koordinaatio ja tilannekuvan rakentaminen ovat EU:n yhteisen ulkopolitiikan ytimessä.
Ranskassa on lyhyen ajan sisään käyty presidentin- ja parlamenttivaalit. Emmanuel Macron valittiin toiselle viisivuotiskaudelle presidentiksi, mutta hänen puolueensa ei saanut enemmistöä parlamenttiin. Viimeksi presidentin puolueelle oli käynyt Ranskassa näin vuonna 1997. Macron on puhunut paljon EU:n uudistamisesta. Miten arvioisit vaalituloksen vaikuttavan Macronin EU-politiikkaan?
Yleinen tulkinta on se, että tällä vaalituloksella on enemmän vaikutusta sisä- kuin ulkopolitiikkaan. Ulkopolitiikka, johon myös EU-asiat kuuluvat, on aika vahvasti presidentin käsissä. Hän ei tarvitse parlamentin tukea omille visioilleen.
EU-politiikka on myös ollut alue, jossa Macron on pystynyt selkeästi loistamaan. Erilaisissa gallupeissa hän on selkeästi voittanut muut ehdokkaat – hän on luotettava EU-politiikan johtaja ja hän on myös luotettava luotsaamaan Ukrainan kriisin kaltaisissa olosuhteissa.
Juttu jatkuu kuvan jälkeen.
Siinä mielessä voi ajatella, että tällä vaalituloksella ei ole järisyttäviä vaikutuksia Ranskan EU-politiikkaan. Mutta voi olla, että Macron pyrkii nostamaan vielä aiempaa enemmän EU-poliittisia teemoja kompensoidakseen mahdollisia vaikeuksia, joita sisäpoliittisissa reformeissa tullaan näkemään.
Erityisesti Euroopan strategisen autonomian korostaminen, EU:n oma toiminta- ja puolustuskyvyn ylläpitäminen ovat teemoja, joita Macron tulee varmasti pitämään esillä jatkossakin.
Ranskan parlamenttivaaleissa Macronin enemmistö katosi, kun vasemmisto ja vihreät muodostivat oman liittonsa. Se on toiseksi isoin ryhmä nyt parlamentissa. Samalla äärioikeisto nousi vahvasti parlamenttiin. Mitä tästä vaalituloksesta voi päätellä?
Vaalit vahvistivat Ranskan poliittisen kentän jakautumista kolmeen blokkiin. Yksi näistä on Macronin liberaali-keskustalainen blokki, toinen on vasemmistoblokki ja kolmas oikeistoblokki. Kaikilla näillä on oma tulkintansa Ranskan ongelmista.
Mikä tästä tilanteesta on tehnyt erityisen, on jaottelun näkyminen parlamenttivaaleissa. Vaalitavasta johtuen Ranskan poliittinen kenttä on suosinut keskustahakuisuutta ja asettumista presidentin taakse. Nyt on tilanne on toinen, ja parlamentti edustaa paremmin Ranskan poliittisen kentän jakoa.
Äärioikeiston nousussa parlamenttiin on erityistä se, että monessa paikassa Ranskan politiikkaa on luonnehtinut blokkiajattelu – ajatus siitä, että vasemmisto ja liberaalioikeisto haluavat ryhmittyä äärioikeistolaisia vastaan. Juuri tämä ajatus on murtunut monessa paikassa.
Äärioikeistoa vastaan suuntautunutta protestiäänestämistä ei nähty tällä kertaa yhtä paljon kuin ennen. Tämä on selkeästi äärioikeistolle merkittävä edistysaskel: he ovat pystyneet profiloimaan itsensä monessa paikassa pienempänä pahana. Äärioikeisto ei enää ole voima, jonka kaikki muut haluaisivat sulkea ulkopuolelle.
Olemme aiemminkin puhuneet Ranskan ja Italian yhteistyön merkityksestä EU:lle. Tämä vaalitulos ei siis tuskin – ainakaan vielä – vaikuta siihen.
Kyllä, ja Ukrainan sodan jälkeen EU-johtajat eivät ole halunneet lähteä paukuttelemaan henkseleitä kahdenvälisten koalitioiden kautta. Ne liittyvät usein jakolinjoihin EU:n sisällä.
Kuten vaikka Italian pääministeri Mario Draghin, Saksan liittokanslerin Olaf Scholzin ja Macronin yhteinen matka Kiovaan osoitti, EU-johtajilla on pikemminkin tarve näyttää yhtenäisyyttä kuin muodostaa jakolinjoja.
On tosin joitain yksittäisiä kysymyksiä, joissa tämä akseli saattaa olla relevantti. Ne liittyvät finanssipolitiikan uudistamiseen. Nythän Ukrainan sodan vuoksi finanssipolitiikan sääntöreformia lykättiin jälleen kerran vuodella. Asetelma on jossain määrin Ranskan ja Italian tavoitteiden mukainen.
On ollut paljon puhetta siitä, pitäisikö EU:n yhteisiä energiainvestointeja vauhdittaa yhteisellä lainanotolla. Nämä ovat asioita, joissa Ranskan ja Italian yhteistyö on avainasemassa Etelä-Euroopan maiden kantojen koordinoinnissa.
Tällä hetkellä näyttää siltä, että unioni ajautuu kohti taantumaa. Jos osa EU-maista alkaa esittää yhteistä lainanottoa, vaikuttaa yhdistelmä aika myrkylliseltä. Silloin ajaudutaan helposti vanhaan pohjoinen vastaan etelä -vastakkainasetteluun, joka näytteli eurokriisissä isoa roolia.
Sanoisin jopa niin, että siihen vastakkainasetteluun ei ajauduta – se on pikemminkin kehys, jonka kautta kaikkia uusia talouspolitiikkaan liittyviä aloitteita tulkitaan. Jos ajatellaan vaikka kysymystä Euroopan sosiaalirahastosta, joka on ilmastovaikutusten kompensaatiomekanismi, sitä varsinkin Suomen eduskunnassa lähestytään helposti sitä kautta, että ollaanko tässä taas luomassa tulonsiirtomekanismia etelän ja pohjoisen välille.
Monia aloitteita tulkitaan vanhoista asetelmista käsin. Sama koskee Venäjän fossiilienergiasta irtautumisen kokonaisuutta, joka tunnetaan RepowerEU -nimellä. Huoli tulonsiirroista on läsnä myös tuossa keskustelussa, vaikka aloite on välttämätön energiasiirtymän vauhdittamiseksi. Nämä esimerkit osoittavat, miten syvästi olemme edelleen kiinni eurokriisin asetelmissa.
”Monia aloitteita tulkitaan vanhoista asetelmista käsin”
Samalla pitää muistaa, että nämä kriisit ovat luonteeltaan erilaisia. On hyviä perusteita, miksi finanssipolitiikan kokonaisuutta pitäisi EU:ssa tarkastella pikemminkin kokonaan uusista lähtökohdista.
Jotta onnistumme irrottautumisessa Venäjän energiasta sekä inflaation taklaamisessa, tarvitsemme uusia investointeja energiatehokkuuteen ja energiainfrastruktuuriin. Tässä keskustelussa pitäisi pystyä käsittelemään kaikkia keinoja kiihkottomasti.
Tästä pääsemme vielä yhteen aiheeseen eli kuvaan EU:sta ikuisena kriisipesäkkeenä. Sitä ylläpitävät tehokkaasti tiedotusvälineet omalla uutisoinnillaan. Kriisejä on, ja esimerkiksi Unkari on vaikeuttanut pakotteiden asettamista Venäjälle. Mutta kuinka hyvin kuva kriisi-EU:sta pitää paikkansa?
Kriisit eivät ole koskaan objektiivisia asiantiloja vaan pikemminkin tapoja kehystää tilanteita. On totta, että viimeisen kymmenen vuoden aikana Euroopan politiikkaa on lähestytty erilaisten kriisinarratiivien läpi – päällekkäisienkin kriisien näkökulmasta.
Keskittyminen akuutteihin kriiseihin on tarkoittanut, että EU:n reformeissa ei ole pystytty ottamaan pitempiaikaisen tarkastelun näkökulmaa. EU:ta on kehitetty lyhyen tähtäimen huolien pohjalta ja niihin reagoiden.
”EU:ta on kehitetty lyhyen tähtäimen huolien pohjalta ja niihin reagoiden”
Tämä on sellainen asia, jota voidaan kritisoida oikeutetusti. Olemmeko päätyneet epäoptimaalisiin ratkaisuihin joissain tilanteissa, koska on haluttu keskittyä kriisien ratkaisemiseen?
Esimerkiksi kysymystä perussopimusten avaamisesta lykätään EU:ssa jatkuvasti. Jos elämme jatkuvasti kriisien aikaa, sopimusten avaamiselle ei tule olemaan koskaan oikeaa aikaa. Tämä vaikeuttaa keskustelua suurista poliittista tavoitteista, jotka unionin kautta pitäisi saavuttaa.
On toki monia alueita, joissa kehitys jatkuu normaalisti. Digitaalisten palveluiden tai finanssialan sääntely ovat esimerkkejä, joissa koko ajan tehdään uudenlaisia aloitteita, jotka elävät omaa elämäänsä riippumatta yksittäisistä kriiseistä.
Juttu jatkuu kuvan jälkeen.
Mutta suurten kysymysten näkökulmasta keskittyminen lyhyen aikavälin heilahduksiin on omiaan hämärtämään poliittisen mielikuvituksen mahdollisuuskenttää.
Poliitikkojen mahdollisuus tai ainakin into keskittyä pitemmän aikavälin reformeihin voi olla vaikeaa, kun päällä on koko ajan kriisi, minkä lisäksi nurkan takana odottavat jo seuraavat vaalit.
Ymmärrän hyvin päätöksentekijän näkökulmasta tuon dilemman. On hyvä muistaa, että kolme vuotta Eurooppa-neuvoston kokouksia hallitsi brexit-prosessi. Voidaan kysyä, että olisiko senkin ajan voinut käyttää jotenkin järkevämmin.
Minusta on selvää, että osa EU:n kohtaamista ongelmista ovat luonteeltaan sellaisia, joissa pieni hienosäätö ei auta. Jos ajatellaan oikeusvaltio-ongelmaa, pakolaiskysymyksiä, finanssipolitiikkaa, yhteistä puolustuspolitiikkaa tai ulkopolitiikkaa ja kysymystä määräenemmistöpäätösten käyttöönotosta, niin kaikki ovat asioita, jotka saattaisivat vaatia perussopimusten avaamista.
Ongelmana tietysti on, että oikea aika ei tule milloinkaan, jos sitä ei aktiivisesti tavoitella ja luoda.
Venäjä hyökkäsi täydellä voimalla Ukrainaan helmikuun loppupuolella. Merkkejä sodan loppumisesta ei näy. Kukaan tuskin osaa vastata siihen, millaiseen maailmaan tulemme, kun sota joskus päättyy.
Tämä on kysymys, joka jakaa jonkin verran yhtäältä Keski-Euroopan ja toisaalta Yhdysvaltain ja Britannian suhtautumista sotaan. Erityisesti Saksan ja Ranskan varovaisuus liittyy pyrkimykseen olla asettumatta konfliktin osapuoleksi. Ne ovat tarkempia sen suhteen, millaisia vaatimuksia ne esittävät rauhan, tulitauon tai jonkun muun lopputuloksen suhteen. Tässä on tietty logiikka, joka liittyy siihen, että Ukrainan yli ei pitäisi sodan päättymiseen liittyvissä kysymyksissä kävellä.
Yhdysvallat ja Britannia ovat taas paljon aktiivisemmin vaatineet, että Venäjän tulee vetää kaikki joukkonsa pois Itä-Ukrainasta.
Tämä on lähestymistapaero, joka on osittain voimistanut käsitystä, että Eurooppa on jotenkin voimaton tämän kriisin edessä tai puhuu liikaakin liennyttämisestä. Toisaalta esimerkiksi Saksa on tietyissä kysymyksissä selkeästi myös menneisyytensä vanki.
Timo, kiitos paljon keskustelusta.
uutiskirje 
