On lokakuinen sunnuntai, ja Tampereen keskustorilla seisoo tuulisessa säässä noin 50 mielenosoittajaa. Ihmiset pitelevät kylttejä, joissa toivotaan rauhaa Ukrainaan ja vapautta Venäjän kansoille.
Torilla raikaa huuto: ”Putin huilo!” Venäjän autoritääristä presidenttiä verrataan sukupuolielimeen Tampere sotaa vastaan -ryhmän järjestämässä mielenosoituksessa.
Osallistujien joukossa liehuvat vapaan Venäjän sinivalkoinen lippu, Valko-Venäjän vastarinnan lippu, anarkistien musta lippu ja totta kai Ukrainan lippu.
Tampere sotaa vastaan koostuu venäjänkielisistä aktivisteista, jotka vastustavat Venäjän hyökkäyssotaa Ukrainassa ja tukevat Venäjän ja Valko-Venäjän vastarintaliikkeitä. Aktiivisia jäseniä ryhmässä on noin 20, kertoo Stefan Smirnov.
Smirnov on yksi ryhmän perustajajäsenistä. Hän on Suomessa syntynyt puoliksi venäjänkielisen perheen kasvatti ja työskentelee englannin sekä venäjänkielen opettajana. Hän on myös mukana paikallispolitiikassa SDP:n riveissä.
– Ryhmässä ei ole johtajia. Hoidamme päätökset keskustelemalla kunnes löydämme ratkaisun, johon voimme olla tyytyväisiä, Smirnov valottaa ryhmän toimintaa.
Tampere sotaa vastaan muodostettiin maaliskuussa ja ryhmä järjesti ensimmäisen mielenosoituksensa 15.4. keskustorilla. Smirnovin mukaan mielenosoitus haluttiin järjestää vastalauseena huhtikuussa paljastuneille Venäjän joukkojen sotarikoksille Butšassa ja Irpinissä.
Huhtikuusta lähtien ryhmällä on ollut mielenosoituksia viikoittain.
Mielenosoitusten järjestämisen lisäksi ryhmä on kerännyt rahaa ukrainalaisten tueksi. Kesällä he esimerkiksi saivat kerättyä 1200 euroa Razom with Ukraine-järjestölle, joka lähettää tavara-apua Ukrainaan.
Razomilta ryhmä sai käyttöönsä myös keskustorilla koleassa tuulessa liehuvan Ukrainan lipun.
Smirnov kertoo, että venäläisiä ja venäjänkielisiä edustavana ryhmänä he eivät halunneet omia Ukrainan lippua. Siksi heille oli tärkeää saada lippu ukrainalaisten kanssa tehdyn yhteistyön myötä.
Rahaa on kerätty Smirnovin mukaan myös valkovenäläisille Venäjää vastaan taisteleville sotilaille sekä Venäjän aseistakieltäytyjille. Hän toivoisi myös suomalaisilta enemmän ymmärrystä venäläisille, jotka eivät suostu taistelemaan Ukrainassa.
– Olen erittäin pettynyt pääministeri Marinin kesän ja syksyn päätöksiin. Ukrainassa ollaan perustettu puhelinvastaanotto ja nettisivut, joissa autetaan venäläisiä loikkaamaan. Samaan aikaan Marin sulkee rajaa aidalla ja piikkilangalla.
Suomessa toimii useita pienehköjä venäjänkielisten sotaa vastustavia ryhmiä, mutta Cultura-säätiön ohjelmajohtaja Eilina Gusatinsky haluaisi nähdä vahvempaa tukea Ukrainalle.
– Haluaisin sanoa että se auttaminen olisi tosi aktiivista ja että suurin osa venäjänkielisistä tukisi Ukrainaa ja tekisi asioille jotain, mutta valitettavasti näin ei ole.
Cultura-säätiön tehtävä on edistää venäjänkielisten kotoutumista Suomessa. Säätiön tekemässä kyselytutkimuksessa selvitettiin alkusyksystä Suomessa asuvien venäjänkielisten suhtautumista suomalaiseen yhteiskuntaan sekä Venäjän sotaan Ukrainassa.
Tutkimuksesta laaditun alustavan raportin mukaan noin kaksi kolmesta venäjänkielisestä ei pidä Venäjän sotatoimia Ukrainassa oikeutettuna. Noin viidennes pitää sotatoimia oikeutettuna ja kymmenes ei halunnut vastata kysymykseen.
Gusatinskyn mukaan venäjänkielisten sodan vastustajien joukko ei ole Suomessa vahva liike. Hän korostaa, että esimerkiksi sosiaalisesta mediasta saattaa löytyä hyvin erilaisia näkemyksiä.
Häntä huolestuttaa selvityksessä esiin tullut heikko halu auttaa ukrainalaisia. Vain 43% venäjänkielisistä haluaisi, että Suomi ottaisi vastaan suuren määrän ukrainalaisia pakolaisia.
Tampere sotaa vastaan -ryhmän aktiivi, Venäjältä noin neljä vuotta sitten lähtenyt poliittinen pakolainen Dimitri Dorovskikh on samoilla linjoilla.
– Mielestäni Suomen venäjänkieliset ja venäläiset eivät tee tarpeeksi sotaa vastaan. Haluaisimme enemmän osallistujia, mutta valitettavasti heitä ei ole paljon.
Sekä Dorovskikh että Gusatinsky nostavat esiin sen, että Putinin hallinnon vastustaminen voi johtaa ongelmiin. Gusatinskyn mukaan julkinen Ukrainan tukeminen voi heijastua esimerkiksi perheeseen, sukuun ja liiketoimiin.
– Osa venäläisistä haluaa pysyä erossa politiikasta, osa kannattaa sotaa mutta osa pelkää. Sodan vastustaminen voi pelottaa, jos Venäjällä on sukulaisia, Dorovskikh selittää.
Gusatinsky korostaakin, että venäjänkielisistä ei voida puhua yhtenäisenä joukkona.
Hän kertoo, että tutkimuksia tehdessä ei ole mitään kysymystä, missä vastaajien ydinjoukko pysyisi samana. Vastauksiin vaikuttavat monet tekijät, esimerkiksi se, kuinka pitkään on asunut Suomessa, ikä ja koulutus.
– Ihmisiä yhdistää venäjän kieli samalla tavalla kuin espanja yhdistää sitä puhuvia. Ei voi puhua yhdestä yhteisöstä.
Kyselyn tuloksiin saattaa vaikuttaa, että propagandan vaikutus venäläisiin voi olla hyvin vahva.
Gusatinsky onkin tyytyväinen siihen, että venäläisten medioiden saatavuutta Suomessa alettiin rajoittaa Venäjän hyökkäyssodan seurauksena. Monet venäjänkieliset seuraavat venäläisiä medioita kuitenkin myös verkossa.
Rajoitukset voivat parhaimmillaan tukea sitä, että venäjänkielisten luottamus suomalaiseen mediaan kasvaisi. Culturan selvityksen mukaan vain 41% heistä luottaa suomalaiseen mediaan.
Myös matalalle medialuottamukselle on monia mahdollisia syitä. Asiaan voi liittyä Gusatinskyn mukaan kielimuuri tai se, että suomalaisen median kertomat asiat ovat liian vahvassa ristiriidassa heidän uskomustensa kanssa.
Gusatinsky nostaa esiin myös yhden hieman yllättävän tekijän, joka saattaa laskea venäjänkielisten luottamusta suomalaiseen mediaan.
”Jotkut eivät luota uutismediaan, koska se on liian pliisua ja rauhallista. Jos on kasvanut Neuvostoliitossa, saattaa syntyä kuva, että uutiset olisivat sensuroituja.”
Matala medialuottamus on huolestuttavaa. Selvityksen mukaan heillä, joilla on vahvempi luottamus mediaan, on myös vahvempi luottamus suomalaiseen yhteiskuntaan ylipäätään.
”Venäläisten pitäisi ensin uskoa itseensä, jotta he voisivat muuttaa maataan”
Tampere sotaa vastaan on Smirnovin mukaan moninainen joukko, jolla ei ole tarkkoja poliittisia tavoitteita Venäjän tulevaisuuden suhteen. Yhteistä heillä on kuitenkin toivomus siitä, että Venäjästä voisi tulla demokraattinen ja avoin yhteiskunta.
– Venäjä olisi demokraattisena maana aika iso ja kaoottinen kokonaisuus. Jos katsoo ensimmäisten duumavaalien tuloksia, se oli aikamoinen sekametelisoppa, Smirnov kuvailee.
Tavoitteena on, että Venäjän etninen, kielellinen ja poliittinen kirjo pääsisi esille. Tämä ei kuitenkaan välttämättä onnistu nykyisenkaltaisessa Venäjän valtiossa.
Ratkaisuna voisi olla valtion hajoaminen pienempiin osiin. Tämän ajatuksen kannattajia kutsutaan regionalisteiksi, ja Dorovskikh kuuluu heihin.
– En usko, että Venäjä voisi olla demokraattinen valtio. Sen pitäisi hajota, jotta tilalle syntyvät uudet valtiot voisivat olla demokraattisia.
Dorovskikhin mukaan Venäjän ongelmana on kansalaisten välinpitämättömyys. He ovat valtion armoilla, eivätkä usko omiin vaikutusmahdollisuuksiinsa.
Hän painottaa, että venäläisten pitäisi ensin uskoa itseensä, jotta he voisivat muuttaa maataan.
Tämä ei ole yksinkertainen tavoite maassa, jossa kansalaisyhteiskunta on tuhottu systemaattisesti viime vuosikymmenien aikana. Dorovskikh huomauttaa, että vaikka Venäjällä on vastarintaa, se on hajanaista ja pitkälti voimaton valtion väkivaltakoneistoa vastaan.
Venäjänkieliset eivät tee tarpeeksi
Smirnov kritisoi suomalaisia poliitikkoja siitä, että Venäjän oppositiota ei tuettu tarpeeksi silloin, kun se olisi ollut vielä mahdollista.
– Presidentti on käynyt pelaamassa lätkää Putinin kanssa, ollaan ostettu öljyä ja kaasua. Sitten jos venäläinen oppositioaktivisti on halunnut avata pankkitilin Suomessa, se on voinut olla mahdotonta koska häntä on pidetty poliittisesti epäilyttävänä henkilönä.
Hän kertoo uskovansa siihen, että venäläiset ja Venäjä voivat muuttua, ja että suomalaiset voisivat auttaa heitä siinä. Suomen valtio ei kuitenkaan ole mahdollistanut tätä.
– Ne venäläiset, jotka haluavat muuttaa asioita, on unohdettu. Heidän olemassaolonsa on kielletty.
Vanhoista ajatusmalleista on vaikeaa päästää irti
Miten venäjänkielisiä ja venäläisiä sitten saisi paremmin mukaan sodanvastaiseen toimintaan?
Cultura-säätiön Gusatinsky uskoo, että osallistumaan voisi rohkaista, jos mielenosoituksiin ja muuhun toimintaan tulisi mukaan enemmän muita kuin ukrainalaisia ja venäjänkielisiä.
Venäjänkielisillä on hyvin erilaisia syitä olla osallistumatta aktivismiin. Siksi osallistumisen lisääminen on haastava tavoite.
Hän huomauttaa, että ongelmaksi saattaa koitua maahanmuuttajan kotoutumisprosessin vaatima oman identiteetin tarkastelu. Syksyn kyselyssä tuli ilmi, että kyseessä on usein suoranainen identiteettikriisi.
– On helppoa olla semmoinen hyvis ja olla näkemättä, että takanasi ovat Stalinin vainot ja venäläistäminen. Monissa imperialistissa maissa on tosi vaikeaa nähdä niitä oman maan virheitä.
Hänen mukaansa ihmisen ensimmäinen reaktio voi olla kieltää kritiikki ja syyttää kaikkia muita asioiden vääristelystä. Tämä ulottuu joskus myös imperialististen maiden toimintaa puolusteleviin ulkopuolisiin ihmisiin.
– Esimerkiksi joillekin Kansan Uutisten lukijoille voi olla tosi vaikeaa nähdä, että Venäjä tekisi jotain pahaa. Vedetään Amerikka-kortti, vaikka saatetaan puhua ihan samoista asioista.
Gusatinsky vertaa Venäjän valtion propagandan vaikutusten purkamista Saksan sotien jälkeiseen uudelleenrakentamiseen. Oman kotimaan todellisen luonteen näkeminen ei ole helppoa ja se satuttaa.
Hän korostaa, että tällainen identiteettien purkaminen vaatii paljon työstämistä esimerkiksi terapian ja kulttuurin keinoin. Taiteen avulla voitaisiin lisätä ymmärrystä erilaisista näkemyksistä.
Pakottamalla se ei Gusatinskyn mukaan onnistu.
– Pitäisi selittää miksi näin tehdään ja miksi on hyvä tukea Ukrainaa. Esimerkiksi dialogin kautta kouluissa.
Myös mediarepresentaatiolla on tärkeä rooli. Se, että venäläiset ja muut venäjänkieliset näkevät itseään mediassa, voi purkaa vanhoja ajatusmalleja.
– Jos ihminen näkee oman tulevaisuutensa vahvasti mediassa, niin jossain vaiheessa se avaa silmiä myös menneisyyteen ja sen kriittiseen tarkasteluun.
”Mitä helvettiä minun pitäisi tehdä?”
Kellertävä valo kajastaa takakabinetissa. Huoneeseen kaikuu baarin etuosasta sunnuntai-iltapäivää viettävien kanta-asiakkaiden melu.
Mielenosoitus keskustorilla on ohi, ja kymmenkunta Tampere sotaa vastaan -aktiivia on siirtynyt pieneen, torin lähettyvillä sijaitsevaan kuppilaan.
Ryhmän aktiivi Dimitri Dorovskikh on tyytyväinen mielenosoituksen ihmismäärään.
– Suomessa ei yleensä ole kovin isoja mielenosoituksia. Minusta tämä oli Tampereen mittakaavassa onnistunut mielenosoitus.
Smirnov huomauttaa, että neuvostosukupolven edustajat eivät usein ole valmiita tulemaan paikalle julkisesti. He saattavat mieluummin lahjoittaa rahaa.
Pöydän ympärillä käy vilkas keskustelu siitä, miten ryhmä voisi kehittää toimintaansa. Puhe polveilee ja ideoita lentelee ympäriinsä.
Ryhmässä on selvästi kova halu jatkaa Ukrainan puolustautumisen sekä Venäjän ja Valko-Venäjän vastarintojen tukemista. Ilmassa on kuitenkin myös huolta tulevasta.
Julkisuudessa on ollut esillä erilaisia toimia, joilla pyritään rajoittamaan venäläisten oikeuksia Suomessa. Smirnov vertaa tilannetta tapaan, jolla Yhdysvalloissa kohdeltiin japanilaisia toisen maailmansodan aikana.
Tällöin jopa toisen sukupolven japanilaistaustaisia amerikkalaisia suljettiin internointileireihin, koska heitä pidettiin uhkana kansalliselle turvallisuudelle
Syksyn aikana Suomessakin on esitetty julkisuudessa samankaltaisten leirien käyttöönottoa.
Smirnovista tuntuu, että venäjänkielisiä ajetaan jatkuvasti ahtaammalle yhteiskunnassa.
– Olen Suomessa syntynyt ja koulutettu. Mitä helvettiä minun pitäisi tehdä? Muuttaa pois maasta, hankkia toinen ammatti ja lopettaa aktivismi?
uutiskirje 
