Muovi on moderni ihmeaine. Sen valtteja ovat erinomaiset ominaisuudet ja halvat kustannukset. Mukavuutta ja helppoutta voi hahmotella vertaamalla esimerkiksi muovipulloa nahkaisiin, tuohisiin tai lasisiin vaihtoehtoihin: muovi on kevyt, tiivis, huoltovapaa, halpa, lahoamaton, hygieeninen.
Muovista on tehty valtava määrä erilaisia tuotteita hampaiden paikoista maaleihin, putkistoista tuulimyllyn lapoihin, lukemattomista joka kodin esineistä puhumattakaan. Tarkoituksella muovia on lähes kaikkialla ja vahingossa kirjaimellisesti kaikkialla: juomavedessä, planktonin suolistoissa, nisäkkäiden veressä ja Antarktiksen lumella. Tämä muovin maailmanvalloitus kertoo myös modernista maailmasta ylipäätään.
Erilaisia muovilaatuja on valtava määrä, tuotteiden ja pakkausten merkinnöistä tuttujen kirjainyhdistelmien – PET, PE, PP, PVC – lisäksi satoja muita. Lähtökohta on kuitenkin yksinkertainen: muovit tehdään öljyn ja maakaasun pitkiä hiilivety-yhdisteitä muuntelemalla.
Vaihtoehtoisia ei-fossiilisia raaka-ainelähteitäkin on, mutta valtaosa muoveista on petrokemian jatkojalosteita. Tämä selittää osaltaan muovien maailmanvalloitusta. Muovien raaka-aine syntyy öljyn ja kaasun jalostuksen ohessa. Usein muovintuotanto sijoittuukin fossiilijalostamojen äärelle, kuten Suomessa Kilpilahden jalostamoalueelle, jossa on useita erilaisia muovin raaka-aineita ja muovilaatuja tuottavia yrityksiä.
Muovia on tuotettu jo yli tonni jokaista elossa olevaa ihmistä kohden.
Jos laatuja on paljon, niin on määrääkin. Kaiken kaikkiaan muovia on tuotettu jo yli tonni jokaista elossa olevaa ihmistä kohden ja reippaasti yli puolet tästä lojuu maatumattomana kaatopaikoilla tai muuten vain ympäristössä. Viime aikoina vuosituotanto on ollut luokkaa 400 miljoonaa tonnia, ja tuotantokäyrä on ahneen nousujohteinen. Yli puolet kaikesta muovista on valmistettu vuoden 2000 jälkeen, ja ala ennustaa tuotannon edelleen moninkertaistuvan vuoteen 2050 mennessä.
Lähes puolet muovista käytetään pakkausten valmistamiseen. Ei olekaan yllättävää, että suurimmat yksittäiset muovisaasteen aiheuttajat ovat virvoitusjuomavalmistajat Coca-Cola ja Pepsi, kannoillaan ruoka- ja päivittäistavarafirmat Unilever ja Nestlé. Toiseksi eniten muovia menee keinokuituina vaatteisiin ja muihin tekstiileihin. Pulloina ja muovipusseina näkyvän irtoroskan lisäksi tekstiileistä irtoavat kuidut ovat varsinkin ihmisten lähiympäristön kuten huoneilman ja lähivesien merkittävä ongelma.
Myös muovin kaksijakoinen luonne seuraa sen fossiilista juurta. Yhtäältä se on erottamaton osa laajaa ja nopeaa elintason nousua ja elämän helpottumista. Toisaalta se kertoo kaukonäköisyyden ja jatkuvuuden hallinnan puutteesta.
Ensimmäinen muovin fossiiliperäinen ongelma ovat ilmastopäästöt. Vaikka muoveihin kuluu nykyisin vain nelisen prosenttia öljystä, on öljyn polttoainekäytön vähentyessä ja muovien tuotannon kasvaessa muovien osuus kasvihuonekaasupäästöistä kasvamassa. Muovin kontolle muodostuu päästöjä koko ketjusta: fossiilisten porauksesta ja kuljetuksesta, muovien valmistuksesta ja vielä käytön jälkeen, varsinkin jos muovi poltetaan energiaksi.
Toinen ongelma on muovi jätteenä. Muovit hajoavat hyvin hitaasti. Monet muovilaadut käytännössä vain murenevat pienemmiksi eivätkä kompostoidu. Isommat muoviroskat tukkivat pelkällä massallaan vesi- ja maa-alueita, ja pienemmät eliöiden tiehyitä. Esimerkiksi Keniassa kertakäyttömuovipussien kiellon tärkeänä syynä olivat muovipussitukosten aiheuttamat tulvimiset.
Muovi voi olla jopa fossiilisten polttoa tunnusomaisempi piirre viime vuosisadalle, niin kutsutulle fossiilikapitalismille. Tulen käyttö on omaa ihmislajiamme vanhempi perinne. Nykyihminen kehittyi maailmassa, jossa tulen käyttö oli jo osa kulttuuria. Polttaminen on karkeaa touhua, vaikka polttolaitos, esimerkiksi auton moottori, olisi monimutkainen. Hienojen hiilivetymolekyylien tuikkaamista tuleen on verrattu picassojen polttamiseen lämmitystarkoituksessa. Tätä vastoin muovi sentään on omaa keksintöämme, aidosti uusi yhdistelmä maapallon aineenvaihdunnassa.
Muovi on tulokas. Se yleistyi vasta toisen maailmansodan jälkeen. Usein muovi on tullut korvaamaan jotain muuta materiaalia, jolloin sillä on ollut halpiksen leima. Toisaalta esimerkiksi nailonsukkahousut merkitsivät saavutettavaa luksusta. Monissa ympäristöissä muoveihin onkin kehittynyt oma laatutietoisuutensa. On lystikästä tarkastella esimerkiksi autovertailujen kuvauksia erilaisten muovien laatuvaikutelmista: pehmeä ja himmeä muovi vaikuttaa arvokkaammalta kuin kova ja kiiltävä.
Yli puolet kaikesta muovista on valmistettu vuoden 2000 jälkeen.
Toisaalta muovi on tuonut ratkaisevaa helppoutta. On vaikea kuvitella, miten esimerkiksi nykyinen elintarvikeketju tai terveydenhuolto olisi mahdollista ilman muoveja. Muovipakkauksia käytetään varmasti paljon turhaan, jopa tapauksissa, joissa pakkausta ei tarvita lainkaan. Mutta yhtä selvää on, että muovipakkaukset estävät valtavan määrän ruokahukkaa.
Muovin erinomaiset ominaisuudet liittyvät sarjatuotantoon. Muoviesineitä on myös hankala tai mahdoton korjata – vaikka Emmi Itärannan Teemestarin kirjassa muoviseppä on tulevaisuuden ammattikunta. Yleisemmin rikkonainen tai likainen muoviesine vaihdetaan toiseen, joka uutena on jälleen virheetön ja puhdas, ikään kuin muovisuuteen lähtökohtaisesti sisältyisi kertakäyttöisyys.
Samasta syystä arkipäiväisten muoviesineiden alkuperää on vaikea tai mahdoton tietää. Mistä fossiililähteestä kynäni tai puhelimeni on peräisin? Asian selvittäminen vaatisi paljon työtä, jos se olisi mahdollista ylipäätään. Hämäryys peittää myös esineiden loppukohtaloa. Kaatopaikalle päätyneenäkin kynällä on vielä satoja vuosia edessään. Entä jos taivaan portilla Pietari kertoo, että sisäänpääsyn ehto on, että kaikki elämän aikana käytetyt muoviesineet on etsittävä kokoon ja kompostoitava?
Sarjatuotannon ja suhteellisen halpuutensa vuoksi muovituotteet ovat epäyksilöllisiä, keskenään samanlaisia. Tuskin edes huomaisin tai välittäisin, jos lempikynäni salaa vaihdettaisiin toiseen samanlaiseen. Muoviesineisiin ei helpolla synny pitkäaikaista henkilökohtaista suhdetta. Halpuus ja kertakäyttöisyys ruokkivat kokemuksellista ohuutta.
Siksi muoviin liittyy samantapaisia ”yllätyksiä” ja sokeita pisteitä kuin öljyyn. Öljyn polttamisesta seuraava hiilidioksidi on massaltaan suurin ihmiskunnan tuottama jätemäärä. Ennakkoluuloton arkijärki kertoo helposti, että moisesta megatonnien päästelystä muutaman vuosikymmenen sisällä on vakavia seurauksia. Sama koskee muovia. Jos valmistetaan teollisesti megatonneittain maatumatonta ainetta, jota ei järjestelmällisesti kerätä talteen, niin arkijärki kertoo helposti, että pian ainetta päätyy joka paikkaan.
Yhtä aikaa surkea ja toivorikas totuus on, että muovien kohdalla pääasiallinen ongelma ei ole kierrätettävyys vaan itse kierrättäminen. Monet muovit ovat hyvin kierrätettävissä. Niitä vain ei kierrätetä. Suomalaisesta näkökulmasta on karua, että monissa maissa ei ole edes muovipullojen panttijärjestelmää, saati tarkempaa muovien kierrätystä. Suomessakin vain alle puolet kotitalouksien muovista kierrätetään tavalla tai toisella.
Kierrätystä tarvitaan sekä muovijätteen vähentämiseksi että muovituotteiden raaka-aineeksi. Muun teollisuuden tapaan kemianteollisuus joutuu luopumaan fossiilisista raaka-aineista, eikä ole selvää, mikä tulevaisuudessa tulee korvaamaan öljyn ja maakaasun. Vedystä ja hiilestä saadaan tehtyä kaikkia hiilivetyjä ja siten muovejakin, mutta laajamittainen ja halpa vedyntuotanto on vielä kaukana. Myös biopohjaisia materiaaleja kuten maidon kaseiinia tai puun ligniiniä voidaan käyttää, mutta pullonkaulat ovat samat kuin vedyllä: heikko saatavuus ja korkea hinta.
Muovin aineelliset ominaisuudet kertovat myös ongelmista kiertotalouteen siirtymisessä. Ensimmäinen ongelma on jälleen silkka massa ja määrä. Globaalisti vain noin kymmenen prosenttia kaikesta muovista kierrätetään. Tilanne kohenee, kun keinot uusiokäyttöön kehittyvät. Muovi voidaan esimerkiksi nesteyttää uudelleen, mitä kutsutaan kemialliseksi kierrätykseksi. Voihan muovin periaatteessa palauttaa vaikka öljyksi, mutta energiahukka tässä öljy-muovi-öljy-kierrossa on melkoinen. EU:n tavoitteena on, että vuoteen 2025 mennessä puolet kaikesta pakkausmuovista kierrätetään.
Toinen ongelma on laatu. Valtameriin kertyvät muovilautat ja jokien mukana vellovat muovivyöryt aiheuttavat monenlaista haittaa, mutta vielä viheliäisempiä ovat mikroskooppisen pienet muovihituset, mikro- ja nanomuovi. Muovihippusten tiedetään keräävän itseensä myrkkyjä ja taudinaiheuttajia ja tukkivan elimistöjä. Pilapiirroksessa asiakas pyytää ostamalleen kalalle muovipussia ja myyjä tokaisee ykskantaan, että pussi on jo kalan sisällä. Tämän mekaanisen vaikutuksen lisäksi voivat tulla erilaisten muovien ja niiden lisäaineiden kemialliset vaikutukset, joista ei tiedetä tarpeeksi.
Yhä pienemmäksi jauhautuvien muovihippusten kohtalo on täysin tuntematon. Kierrätyksessä teknosysteemi ja luonto ovat kovin eri tasoilla. Roskakatosten kierrätykseen kerätään makrokappaleita: pulloja, pusseja, kääreitä ja niin edelleen. Kierrätystä ja siivilöintiä tarvittaisiin kuitenkin mikrotasolla, jopa molekyylien ja atomien kokoluokassa. Tätä ”ekosysteemipalvelua” on maapallolla tapahtunut vuosimiljoonia, niin että puhdasta vettä, ilmaa ja ravintoaineita on ollut saatavilla. Nähtäväksi jää, muodostuuko muovihiukkasille suotuisia kiertoja vai päätyvätkö ne katkomaan tai syrjäyttämään ratkaisevia biologisia tai kemiallisia kanavia.
Toisinaan on esitetty ajatus ja jopa hankkeita, joissa pyritään kehittämään muoveja hajottava tai syövä mikro-organismi. Näin päästäisiin hippusiin kiinni, mutta samalla paljastuu ongelman kimuranttius. Entä jos mikro-organismit lisääntyisivätkin niin, että ne alkaisivat syödä kaikkea jo käytössä olevaa muovia? Muoviruoste, joka pilaa kaikki lääkepurkit, piirilevyt, ruoan logistiikkaketjun astiat, sähköjohtojen eristeet. Moderni dilemma: ei oikein voi toivoa sen paremmin muoveja syöviä mikro-organismeja kuin niiden puutettakaan.
uutiskirje 
