Sen maksaa minkä tilaa on dekkari tyyppiä saat juuri sitä mitä tilaat. Seppo Jokisen 28. Koskinen on juuri sellainen, jonka takia fanit rakastavat sarjaa. Siinä on mielettömän hieno rikosjuoni, Koskisen elävä persoona ja tilannehuumoria, jota toisella kaudellaan muuten juoksuaan parantanut tv-sarja ei vieläkään tavoita. Nyt tutkittavana oleva rikos on jälleen kerran onnettomien sattumien summa ja rikollisen osalta tämäkin juttu päättyy kyyneleihin.
Jokinen ei ole kai sanonut missään suoraan, että hänen tavoitteenaan on kirjoittaa 30 Koskista ja lopettaa sitten. Apu-lehden haastattelussa toissa vuonna siihen kyllä vihjattiin. Toisaalta samoihin aikoihin Kansan Uutisissa Jokinen kertoi jatkavansa niin kauan kuin tykkää kirjoittamisesta.
Jäähyväisiä Jokinen kuitenkin tuntuu virittelevän Koskiselle uusimman kirjan lopussa. Suhde kollega Ulla Lundeliniin on kariutunut ja yhteinen talo myyty. Koskinen asuu väliaikaisesti poliisiammattikorkeakoulun asuntolassa sitä vastaan, että kokeneena rikostutkijana pitää luennon poliisikoululaisille.
Luennolla Koskinen muistelee menneitä juttujaan siimamiehestä alkaen, ja aikaa, jolloin tutkintamenetelmät olivat nykyisiin verrattuna kehittymättömämmät puutteellisen tekniikan takia. Rikokset ratkaistiin enemmän intuitiolla, Koskinen kertoo, mutta jatkaa esimerkillä, että kyllä päättelykykyä vieläkin tarvitaan.
Jo parissa aiemmassa osassa Koskisen ja ex-vaimo Raijan välit ovat olleet lämpenemään päin ja nyt niitä lämmitellään lisää. Uskallan veikata, että kun sarja joskus päättyy, ympyrä sulkeutuu yhteisessä kodissa Hervannassa.
Mutta ennen kuin luennolle päästään, Koskinen-fani saa nauttia melkein 400 sivua täyspainoisesta konstailemattomasta dekkarista varmana kevään merkkinä.
Liikkeelle lähdetään ripeästi. Vanha autokauppias tunnustaa kuolinvuoteellaan eläkkeelle olevalle pojalleen tehneensä murhan. Synkkä moottorikelkkailija yrittää piilottaa kuolleen miehen jään alle Näsijärveen, mutta voimat kairaamiseen loppuvat kesken. Sieltä se löytyy lumien sulaessa samoihin aikoihin kun poliisin pysäyttämän auton takakontista naisen ruumis.
Äkkipikainen ja toisaalta liian hyväsydäminen Koskinen lupautuu auttamaan isänsä työtä jatkanutta entistä autokauppiasta, vanhaa armeijakaveriaan. Ennen kuin jutut kietoutuvat yhteen, näyttämölle marssitetaan vielä pari elämän kolhimaa reppanaa, joista Jokinen kirjoittaa suurella sydämellä.
Olen jo aikoja sitten julistanut Koskiset kaikkien aikojen parhaaksi pohjoismaissa kirjoitetuksi yhtenäisten poliisiromaanien sarjaksi. Sen maksaa minkä tilaa lisää kirjasarjan arvoa entisestään. Ei voi kuin ihmetellä Jokisen taitoa pitää tasoa yllä vuosikymmenestä toiseen.
Sarjan ainoat epäonnistuneet osat Koskinen ja taikashow ja Kreikkalainen kolmio ilmestyivät vuosina 1999 ja 2000. Niiden jälkeen Jokinen ilmeisesti ymmärsi itsekin Koskisen kuuluvan Sorin poliisilaitokselle, eikä onnistunutta kirjaa voi olla ilman Pekkiä, Kaatiota ja muita sarjaan olennaisesti kuuluvia sivuhenkilöitä.
En ole varmasti ainoa sarjaa alusta asti lukenut fani, joka toivoo maalin olevan kauempana kuin 30 osassa. Vaikealta tuntuisi ajatella kevättä ilman Koskista.
Seppo Jokinen: Sen maksaa minkä tilaa. 399 sivua, CrimeTime.
lehti 