Suomalaisessa laajojen koalitioiden varaan rakentuvassa poliittisessa järjestelmässä hallitusohjelmat ovat aina buffetpöytiä, joista löytyy jokaiselle hallituspuolueelle jotakin herkkua. Toisaalta jokaisessa ohjelmassa on myös yleensä jokin muut tavoitteet ylittävä ydinagenda, jota pääministeripuolue priorisoi ja jonka voimaansaattamiseen kaikki hallituspuolueet sitoutuvat. Petteri Orpon (kok.) hallituksen ohjelman ydinagenda on työvoiman neuvotteluaseman heikentäminen.
Työvoiman neuvotteluasemaa heikennetään Orpon hallituksen ohjelmassa monin tavoin. Ennen kaikkea ammattiyhdistysliikkeen toimintamahdollisuuksia rajoitetaan laaja-alaisesti.
Ensinnäkin ammattiliittojen lakko-oikeutta rajoitetaan Suomen historiassa ennen näkemättömällä tavalla. Hallitus aikoo käytännössä kieltää poliittiset lakot rajoittamalla ne maksimissaan yhden vuorokauden mittaisiin mielenilmauksiin.
Toiseksi hallitus aikoo myös rajoittaa tukilakkoja merkittävästi rajaamalla ne koskemaan vain suoraan työriidan osapuolia. Jos tehokkaat tukitoimet eivät ole mahdollisia, heikommilla ammattiliitoilla on yhä vaikeampaa puolustaa alansa työntekijöiden etua.
Kenties tärkein heikennys liittyy kuitenkin siihen, että jatkossa laittomaksi tuomittuun lakkoon osallistumisesta tulee liitolle suunnattavan kollektiivisen sakon lisäksi 200 euron rangaistusmaksu myös jokaiselle lakkoon osallistuneelle. On selvää, että uskallus ryhtyä työtaistelutoimiin laskee tämän jälkeen.
Näiden toimien lisäksi hallitusohjelmaan sisältyy myös joukko muita ammattiyhdistysliikkeen toimintavapautta rajoittavia suunnitelmia. Hallitus aikoo esimerkiksi tehdä lakiesityksen, jolla valtakunnansovittelijaa estetään tekemästä vientialojen palkkalinjaa parempia sovintoehdotuksia, mikä heikentää muun muassa monen naisvaltaisen alan tilannetta. Lisäksi yhteistoimintalakia aiotaan jatkossa soveltaa vain 50 hengen tai sitä suurempiin yrityksiin. Tämä mahdollistaa pienimmissä yrityksissä entistä mielivaltaisemman toiminnan etenkin muutostilanteissa.
Työvoiman neuvotteluasemaa ei kuitenkaan heikennetä vain kollektiivisen toiminnan rajoittamisen kautta.
Työvoiman neuvotteluasemaa ei kuitenkaan heikennetä vain kollektiivisen toiminnan rajoittamisen kautta. Myös yksittäisten työntekijöiden neuvotteluasemaa vaikeutetaan sosiaaliturvaleikkauksilla. Esimerkiksi työttömyysturvaa leikataan viidesosalla jo kahden kuukauden työttömyyden jälkeen, vaikka suurin osa työttömyysjaksoista on tätä pidempiä. Onkin todennäköistä, että huomattavalla osalla työttömistä ei ole realistisia mahdollisuuksia saada uutta työtä kahden kuukauden sisällä, jolloin kyseessä ei tosiasiassa ole työttömyysturvan porrastus vaan leikkaus.
Lisäksi toimeentulotuen ja asumistuen tasoa heikennetään ja ehtoja kiristetään. Etenkin helsinkiläisen asumistukea saavan kotitalouden tuen määrää leikataan selvästi aiempaan verrattuna.
Työvoiman neuvotteluaseman heikentämisen tavoitteet
Yleisesti voidaan ajatella, että vahvan työllisyyden oloissa työntekijät ovat hyvässä neuvotteluasemassa ja korkean työttömyyden oloissa heikossa neuvotteluasemassa. Vallitsevan työllisyystilanteen lisäksi työvoiman neuvotteluasemaan vaikuttavat kuitenkin olennaisesti ammattiyhdistysliikkeen toimintaedellytykset sekä sosiaaliturvan taso.
Mitä ahtaammissa rajoissa ammattiliitot voivat toimia ja mitä enemmän niiden toimintaa on lainsäädännöllä rajoitettu, sitä vähemmän niillä on käytössään painostuskeinoja. Vallan vieminen ammattiliitoilta voi myös vähentää houkuttelevuutta liittyä niihin, koska liittoja ei välttämättä jatkossa pidetä enää yhtä vaikutusvaltaisina kuin ennen. Sosiaaliturvan heikennykset taas huonontavat yksittäisten työntekijöiden neuvotteluasemaa, koska työntekijöiden on niiden jälkeen pakko ottaa vastaan työtä entistä heikommilla ehdoilla.
Pyrkimyksiä heikentää työvoiman neuvotteluasemaa edelsi useamman vuoden mittainen julkinen keskustelu, jossa jotkut näkyvät talouspolitiikan kommentaattorit yhdistivät Suomen talouden keskeisimmät ongelmat liian vähäiseen työvoiman tarjontaan. Näiden ajatusten taustalla on joidenkin ekonomistien jakama ajatus siitä, että pitkällä aikavälillä kokonaiskysynnällä ei ole tuotannon ja työllisyyden kannalta olennaista merkitystä, vaan tuottavuus ja työvoiman tarjonta ovat silloin ratkaisevia tekijöitä.
Tuottavuuteen vaikuttaminen taas on varsin epäsuoraa, hidasta ja kallista, joten vaatimukset ovat kohdentuneet ennen kaikkea työvoiman tarjonnan lisäämiseen. Samassa teoriassa oletetaan edelleen, että pitkällä aikavälillä todellinen työttömyysaste vakioituu niin sanottuun rakenteelliseen työttömyysasteeseen. Tällä viitataan sellaiseen työttömyysasteeseen, jonka alittaminen voi johtaa palkka–hinta-inflaation syntymiseen pitkässä juoksussa ja mitä sen vuoksi näiden teoreetikkojen mukaan tulisi välttää.
Rakenteellinen työttömyysaste voi kuitenkin olla eri tasolla eri talouksissa riippuen yhtäältä tuottavuudesta ja toisaalta työvoiman neuvotteluasemasta. Kyse tässä ajattelutavassa on ensinnäkin siitä, että vapaasti toimivat ja vahvasti järjestäytyneet ammattiliitot pystyvät neuvottelemaan paremmat palkat. Toiseksi kyse on myös siitä, että kattava sosiaaliturvajärjestelmä parantaa yksittäisen työntekijän neuvotteluasemaa, koska hän voi välttää ottamasta vastaan erityisen huonoilla työehdoilla tarjottua työtä.
Näin ollen tästä teoriapaketista voidaan johtaa pyrkimykset heikentää sekä ammattiyhdistysliikkeen neuvotteluasemaa että työttömyysturvan ja muun sosiaaliturvan tasoa. Juuri tämänsuuntaisia ajatuksia esimerkiksi kokoomuslainen taloustieteilijä, nykyään Helsingin pormestarina toimiva Juhana Vartiainen esitti useissa raporteissa ja muissa julkisissa puheenvuoroissaan 2010-luvulla.
Voidaankin sanoa, että Vartiaisen politiikkalinja otetaan nyt keskeisiltä osin käyttöön. Toki hallitusohjelmassa on joitakin piirteitä, kuten vaikkapa maahanmuuttopolitiikan kiristykset, jotka eivät ole yhteensopivia hänen ajaman tarjontalinjan kanssa. Pääosin hallitusohjelma kuitenkin vastaa hyvin Vartiaisen ja monen muun tarjontalinjan kannattajan viime vuosina ajamaa politiikkaa.
Mutta ei siinä vielä kaikki
Työvoiman neuvotteluaseman heikentämisellä on kuitenkin myös laajempia poliittisia vaikutuksia. Lopulta kyse on irtautumisesta perinteisestä pohjoismaisesta hyvinvointimallista.
Suomalaisessa julkisessa keskustelussa on yleensä nähty lähes kaikki leikkaukset tai sosiaaliturvan kiristykset keinoina pelastaa hyvinvointivaltio Kreikan tieltä tai joltakin muulta perikadon ilmentymältä. Jossain määrin onkin toki perusteltua ajatella, että jokaista epätoivottua poliittista päätöstä ei ole mielekästä kutsua hyvinvointivaltion alasajoksi.
Näillä uudistuksilla kuitenkin muutetaan suomalaisen yhteiskunnan valtasuhteita hyvin perustavalla tavalla.
Näillä uudistuksilla kuitenkin muutetaan suomalaisen yhteiskunnan valtasuhteita hyvin perustavalla tavalla. On käytännössä varmaa, että laaja-alaiset sosiaaliturvaheikennykset johtavat eriarvoisuuden, köyhyyden ja monien muiden sosiaalisten ongelmien lisääntymiseen. Samalla työelämän pelisääntöjä ollaan muuttamassa tavalla, joka voi estää paluun aiempiin käytäntöihin myös jatkossa, jos ne tällä kaudella menevät eduskunnassa läpi.
Hallitus on puolustanut ohjelmaansa kuvaamalla heikennykset siirtymänä kohti vallitsevaa pohjoismaista käytäntöä. Tosiasiassa ohjelma saattaa kuitenkin johtaa siihen, että palkansaajan asema on Suomessa pohjoismaiden huonoin, kuten tutkijatohtori Ilkka Kärrylä on jo tuonut esiin
Vaikka Orpon hallituksen ohjelmaan liittyy työelämän reiluuden tai tasa-arvon näkökulmasta aivan poikkeuksellisia riskejä, on se myös taitavasti rakennettu tekijöidensä tavoitteiden näkökulmasta. Ohjelmaan on sisällytetty yksityistämisen kautta rahoitettava neljän miljardin euron kokoluokassa oleva liikenneinvestointiohjelma, jolla leikkauspolitiikan kielteisiä kysyntävaikutuksia saadaan lievennettyä mahdollisesti merkittävästikin.
Toisaalta ohjelman lopullinen kirjoitustyö on vain sen toteutuksen viimeinen vaihe. Ennen kevään eduskuntavaaleja Suomen talouden tilannetta kuvattiin julkisessa keskustelussa tavoilla, joka sai monen äänestäjän kuvittelemaan, että olisimme talouskriisin partaalla. Harvalle ehkä välittyi kuva siitä, että Suomen julkinen sektori on eurooppalaisessa vertailussa melko maltillisesti velkaantunut tai että 20–64-vuotiaiden työllisyysaste hipoo jo 80 prosentin rajaa.
Poliittinen valtakamppailu ei tapahdukaan vain parlamentaarisessa prosessissa, vaan hallitsevilla ideoilla ja hegemonisella ilmapiirillä on aivan ratkaiseva rooli siinä, millaiset poliittiset ratkaisut näyttäytyvät ihmisille ”vastuullisina”, arkijärkisinä tai tieteellisesti perusteltuina. Oikeisto ja elinkeinoelämä ovat ymmärtäneet tämän hyvin ja ne ovat onnistuneet toimimaan pitkäjänteisesti tavoitteidensa toteuttamiseksi. Samaa ei täysin voi sanoa työväenliikkeestä.
Seuraavat kuukaudet ovat Suomen yhteiskuntamallin tulevaisuuden kannalta poikkeuksellisen tärkeitä. Työväenliikkeen strategiset valinnat ja mobilisointikyky ovat tässä ratkaisevassa roolissa
Kirjoittaja työskentelee tutkijatohtorina Helsingin yliopistossa.
uutiskirje 