Perussuomalaisten arvot ovat olleet aivan yleisesti tiedossa jo iät ja ajat. Toinen asia sitten, onko sitä haluttu nähdä ja myöntää. Onhan se ikävää joutua puuttumaan ikäviin asioihin.
Puolueessa on ollut pitkään näkyvässä asemassa esimerkiksi seksuaalirikoksista tuomittuja henkilöitä. Kuten Antti Rautiainen huomautti jo useampi vuosi sitten, perussuomalaisten ”entisillä ja nykyisillä valtuutetuilla, puolueaktiiveilla ja -toimitsijoilla on tuomioita raiskauksista”, Matti Putkosen keskeisimmistä hahmoista mainitakseni.
Seksuaalirikollisia toimii aivan varmasti kaikissa puolueissa, mutta mitä asialle tehdään vai tehdäänkö, on toinen juttu. Wilhelm ”sympatiat natseille” Junnilan paikalle nimitettiin tuore elinkeinoministeri Wille Rydman, jonka useat naiset kertoivat ahdistelleen heitä heidän ollessaan vielä alaikäisiä. Asian julkisuus oli kokoomukselle liikaa, vaikka julkisena salaisuutena vielä ihan ookoo. Perussuomalaisten joukkoon Rydman taas solahti sujuvasti. Ei liene ihan sattumaa, miksi puolue ei edelleenkään ole naisten suosiossa.
Olen muuten samaa mieltä Rautiaisen edellä linkatun kirjoituksen kanssa siitä, että sinänsä raiskaajat joutaisikin karkottaa. Siinä on vain se ongelma, että oikeusvaltiossa saman rangaistuksen tulisi koskea myös kotitekoisia raiskaajia. Ellei avaruusmatkailu olisi niin kallista, heidätkin voisi puolestani kaikki karkottaa vaikka Kuuhun.
Junnila ei ole poikkeus vaan sääntö.
Eduskunnan puhemies Jussi Halla-aho on haaveillut julkisissa kirjoituksissaan muun muassa homojen teloittamisesta, mitä hän ei tiettävästi ole tähän päivään mennessä edes pahoitellut. Samainen liikkeen ydinhenkilö tuli aikoinaan tunnetuksi myös väärämielisiin kohdistuvista raiskausfantasiakirjoituksistaan. Mutta koska hän sulautuu salonkeihin, se ei ole tuntunut häiritsevän ketään enää aikoihin – paitsi ehkä homoja ja naisia, mutta mitäpä niistä ja meistä. Kiusallista tietysti on, ettei kansainvälinen lehdistö ole ymmärtänyt näistä faktoista häveliäästi vaieta.
Perussuomalaiset, kuten ex-ministeri Juha Mäenpää ja ei-ainakaan-isänmaallisuudestaan tunnettu, sittemmin putinisteihin loikannut ex-kansanedustaja Ano Turtiainen, ovat juhlineet vastaanottokeskusten tuhopolttoja ja jälkimmäinen yllyttänytkin niihin. Siis: yllyttänyt myös lasten polttomurhiin. Monenlaisia muitakin väkivaltarikostuomioita puolueen toimijoilta löytyy.
Sitten on näitä täysin avoimia natsifiilistelyjä ja joskus vähemmän avoimia -kytköksiä toisensa perään sen verran, että niihin alkaa huolestuttavasti jo turtua. Junnila ei ole poikkeus, vaan sääntö. Silti niitä pitäisi jaksaa kaivaa esiin nyt, kun puolue on viimein hallitusvastuussa eli niin tukevasti vallan kahvassa kuin maassa on mahdollista. Puolueen sisältä kantautuvasta uhriutumisulinasta tosin luulisi, että ollaan jotain kovastikin syrjittyä marginaalia.
Nykyiset ministerit levittävät – puhemiehen vanavedessä – ekstremistisiksi luokiteltuja salaliittoteorioita väestönvaihdosta. Tuore sisäministeri Mari Rantanen on tykkäillyt menemään pakolaisten hukkumista koskevista kommenteista. Ja tykätähän saa kukin mistä huvittaa, mutta kyllä sisäministerin vallalla operoivalta henkilöltä saa ja kuuluukin kysyä, että mikä homma.
”Suomi on rasistinen perähikiä.”
Kansalaiset ovat edustajansa kuitenkin äänestäneet ja epäilemättä saaneet juuri sitä, mitä ovat halunneetkin – rasismia työttömien, duunareiden ja köyhien kurittamisen hinnalla. Suomi on rasistinen perähikiä, kuten kuuluu hardcore punk -yhtye Hero Dishonestin erään kappaleen nimi. Edustuksellisen demokratian kautta on todellakin täysin mahdollista ajaa aivan joitain muita kuin demokraattisia tavoitteita. Hallituspuolueiden ministereiden on mahdollista kaventaa lehdistönvapautta muun muassa maalittamalla heille epäedullisesti toimivia – siis demokratiaan kuuluvaa työtään tekeviä – journalisteja.
Edustuksellisessa demokratiassa eläminen ei kuitenkaan tarkoita, että tämä pitäisi mukisematta hyväksyä, mitä kummallista harhakäsitystä kovasti levitellään. Itse asiassa demokraattisen yhteiskunnan tunnuspiirteisiin ei kuulu hallituspolitiikan kyseenalaistamaton hyväksyminen, vaan sen kritisointi ja protestointi eri muodoissaan – hallituksesta viis. (Itse olen kritisoinut joitain edellisen hallituksen linjauksia muun muassa Ylen Kulttuuriykkösessä, jos kiiteltävääkin on.)
Ja koska peiliin on hyvä katsoa liberaalipuolueissakin: kyllä, maahanmuuttajien kotoutuminen on todella iso kysymys. Sitä eivät edistä esimerkiksi kahden kerroksen työmarkkinat ja silmien sulkeminen ongelmilta. Ja kyllä, fossiilienergiasta ja eläinteollisuudesta luopumiseen tarvitaan rakennetukia, etteivät niissä työskentelevät ihmiset jää tyhjän päälle. Ekologisessa jälleenrakennuksessa kyllä työtä riittää, jos sitä vain halutaan priorisoida (syytä olisi, ihmiskunnan tulevaisuuden verran). Näin vain pari mainitakseni.
Jos ihmisoikeuksiin ja ekokatastrofin torjumiseen edes jollain tasolla sitoutuneet tahot kykenisivät antamaan edes edellä esitettyihin ongelmiin tyydyttäviä vastauksia ja ratkomaan niitä, olisi meillä huomattavasti vähemmän kaikupohjaa kaikenlaisten nettisotureiden mölykerhoille ja niistä ponnistaville vihaliikkeille. Historiallisesti äärioikeisto on noussut tilanteissa, joissa pettyneille ja katkeroituneille ihmisjoukoille ei ole ollut paljon muutakaan tarjolla. Sinimustassa logiikassa keskeistä kun ei ole se, mitä minä saan, vaan se, mitä se on muilta pois.
Fasismin nousua eivät mahdollista ”pahat” ihmiset, vaan ”hyvät” ihmiset, jotka ovat hiljaa. Filosofi Hannah Arendtin toisen maailmansodan jälkeiset havainnot siitä, miten fasismin arkipäiväistyminen on sen keskeisin voima, ovat juuri nyt arkipäivää myös täällä meillä Suomessa herran vuonna 2023. Historia ei kuitenkaan opeta, jos siitä ei opiksi ota.
Arvokysymys, todellakin.
Pääministeri Petteri Orvon (näin suomen kieltä rakastavana on huomautettava, että oikeinkirjoitussääntöjen mukaan nimi todellakin taipuu näin) viesti, jonka hän tiedotustilaisuudessaan 6. heinäkuuta toi julki, kuului tiivistettynä: onhan tämä kiusallista, mutta nieltävä on, että päästään leikkaamaan. Arvokysymys, todellakin. Sitä se oli vaalien alla valtionvelkaa hysteerisesti rummuttaneelle mediallekin, joka tätä hallitusta oli osaltaan tekemässä.
Siitä velasta, jota olemme ottaneet luonnolta, joka on kaikkein armottomin velkoja, ei ole viime viikkoina ollut huolissaan juuri kukaan. Kuten ei sivumennen sanoen alati kasvavasta hoiva- ja hoitovelastakaan. Kysymys ei ole pelkistä arvoista, vaan (myös) ihmislajin ja sivilisaation olemassaolosta.
Kuten Antti Jauhiainen kirjoitti esseessään KU:lle, ”markkinoiden aikakausi ruokki monin tavoin lyhytnäköistä ajattelua, mutta veloista huolehtivia on syytä kiittää: he olivat oikealla vastuunkannon asialla, näkökulma velkaan ja velvollisuuksiin oli vain hyvin kapea”.
uutiskirje 