Miika Tervonen kirjoittaa tuoreessa KU:ssa (no 6–7/2025) otsikolla ”Vasemmisto ja sota”. Hänet on pannut liikkeelle tunne, että vasemmistolla ei näytä olleen aiheesta –- ehkä koskaan! – tai ei ainakaan pitkään aikaan, mitään kovin vakuuttavaa sanottavaa.
Hän viittaa joihinkin tuoreisiin suomalaisiin puheenvuoroihin (Susanna Hast, Noora Kotilainen, Veikka Lahtinen, Elina Pakarinen ja Ville Blåfield) ja toteaa että kirjoittajat ovat sinänsä oikeassa: ”militarismi on demokratian kannalta vaarallista ja maailma olisi parempi paikka ilman henkilömiinoja ja rypälepommeja”.
Tervosen haaste tämän päivän vasemmistolle tulee kunnolla esiin, kun hän jatkaa: ”On kuitenkin ongelma, että valtavirran vasemmistolainen puhe ei vie sotaa koskevaa analyysia tätä pidemmälle. Laajemmin tarkasteltuna vaikuttaa siltä, että sota … on vasemmistolle ongelma – ja on ollut sitä jo pitkään.”
Olen Tervosen toteamuksen kanssa samaa mieltä. Uskon myös tietäväni asiasta jostakin. Olin perustamassa kylmän sodan vuonna 1963 suurvalta-poliittisesti sitoutumatonta rauhanjärjestö Sadankomiteaa Suomeen. Olin puoluepoliittisesti sitoutumaton sosialisti jo 50-luvun loppupuolen teini-vuosistani alkaen. Vuonna 1969 liityin Skdl:ään, jonka jälkeen olin pari vuosikymmentä puolueen kansainvälisten asioiden jaoston puheenjohtaja.
Tervonen jatkaa tarinaansa kertomalla, miten hän on ymmärtänyt Karl Marxin ajatelleen sodasta. Pelkään pahoin, että se on tämän aiheen käsittelyyn väärä lähtöruutu. Marx on antanut vasemmistolle, yhteiskunta-tieteille ja sitä myöten koko ihmiskunnalle monia hyödyllisiä filosofisia ja järkevän yhteiskunta-teorian rakentamista auttaneita – edelleen auttavia! – oivalluksia. Juuri sodasta Marxilla ei kuitenkaan ollut mitään erityisen valaisevaa sanottavaa.
”Sodasta Marxilla ei kuitenkaan ollut mitään erityisen valaisevaa sanottavaa.”
Ei Leninilläkään (eikä Trotskilla) ollut mitään sellaista sanottavaa sodasta, joka olisi tehnyt vasemmistolaisista viisaampia siinä asiassa juuri vasemmistolaisina – pikemminkin päinvastoin. Se maailmanpoliittinen mullistus, jonka he käynnistivät – ensin Venäjän bolsevikkien vallankumous vuonna 1917 ja sitten Kiinan kommunistien vallankumous vuonna 1949 – olivat tapahtumia, jotka nostivat sodan, kylmän sodan, maailman kaiken oleellisen politiikan keskiöön viideksi vuosikymmeneksi, mikä teki sodasta vasemmistolle filosofisesti ja poliittisesti ratkaisemattoman ongelman.
Sotataidosta vallan valtaamisen keinona Leninillä, Trotskilla ja Maolla olisi kyllä ollut sanottavaa, josta vanhat sotataidon filosofit Sunzista alkaen olisivat voineet olla kateellisia.
Moderni rauhanliike ja parlamentaarinen demokratia olivat asioita, jotka jo ennen ensimmäistä maailmansotaa kummittelivat eurooppalaisten ja muiden samanhenkisten liberaalien ja sosialistien mielissä. Ei ollut sattumaa, että IPU, Inter-Parliamentary Union, ja IPB, International Peace Bureau perustettiin paljolti samojen henkilöiden toimesta 1880-luvulla.
Ensimmäisen maailmansodan jälkeen Woodrow Wilson ei keksinyt Kansainliittoa omasta päästään. Monien kansainvälisten intellektuellien muodostama rauhanliike oli noina vauraina, mutta hektisen sotavarustelun vuosikymmeninä ensimmäisen maailmansodan alla, kehittänyt kansainvälisen rauhan säilyttämisen filosofian ja idean sille pohjautuvasta kansainvälisestä instituutiosta. Me suomalaiset voimme tuntea ylpeyttä siitä, että senaattori Leo Mechelin kuului siihen kansainvälisten intellektuellien ryhmään.
Kolonialismi ja imperialismi ovat nationalismin lisäksi sanoja, jotka me tarvitsemme ymmärtääksemme, miksi ensimmäinen maailmansota syttyi. Meillä vasemmistolaisilla on myös tiedossa oleellinen tausta-muuttuja niitä selittämään, eli kapitalismi. Lopulta varustelu-kilpailua harjoittaneen ja liitto-kuntia rakentaneen Euroopan käänsi sodalle suopeaksi pelko, että toiset voimistuvat liikaa. Kannattaa muistaa, että ensimmäisen maailmansodan syttymistä juhlittiin kaikissa pääkaupungeissa. Kaikkialla myös uskottiin, että sota on pian ohi. Se oli uhoa ja uskoa omiin aseisiin. Siitä tuli neljän vuoden teurastus.
Nykyisin aika yleisesti ymmärretään, miksi ensimmäisen maailmansodan kehno rauha johti Saksassa väkevään fasismiin ja toiseen maailmansotaan. On tärkeätä ymmärtää, miksi se sota johti YK:n perustamiseen vuonna 1945 ja YK:n ihmisoikeuksien julistuksen antamiseen vuonna 1948. Niiden ja lukuisten kansainvälisten sopimusten varaan syntyi se sääntö-pohjainen maailmanjärjestys, jonka olemassa olosta me olemme saaneet nauttia kahdeksan vuosikymmentä.
Jotkut haluavat nyt kutsua meidän aikaamme uuden kylmän sodan ajaksi. En pidä siitä; vuodet 1948–1989 olivat sui generis, tapaus sinänsä. Jätetään ”kylmä sota” nimike niille vuosille. Minusta me elämme pikemminkin uuden nationalismin ja uuden fasismin aikaa, jotka tuovat mieleen sekä vuodet ennen ensimmäistä että vuodet ennen toista maailmansotaa.
Kannattaa lisäksi muistaa, että sääntöpohjainen maailmanjärjestys toimi, tosin ontuen, läpi kylmän sodan vuosien. Kehitysyhteistyöstä ja rauhanturva-toiminnasta tuli isoja juttuja. Meillä on ollut koko maailmassa kohtuullisen yleisesti jaettu ideologia rauhan säilyttämisen merkityksestä ja instituutiot sen ideologian toimeen panemiseen sekä ennalta ehkäisevästi että tarvittaessa akuuteissa tilanteissa. Vuodet toisen maailmansodan jälkeen ovat olleet lisäksi valtavan inhimillisen ja yhteiskunnallisen – ennen kaikkea taloudellisen – kehityksen aikaa.
Toinen maailmansota: kuva Stalingradin taistelusta. Kuva: Bundesarchiv, Bild 183-R76619/CC-BY-SA 3.0
Ajatus, että olisi vain realismia nähdä geopolitiikan ja suurvalta-politiikan palanneen, on äärimmäisen vaarallinen. Rauhaa ei voida ylläpitää sotavarustelun ja sen muka tarjoaman tehokkaan pelotteen keinoin. Ydinpelote itse asiassa tekee riittävän röyhkeälle johtajalle – kuten näemme parhaillaan Ukrainassa – mahdolliseksi käydä sotaa ydinpelotteen tarjoamassa suojassa. Maailmalla ja ihmiskunnalla ei ole tässä mielessä moninapaiseen geopoliittiseen todellisuuteen varaa – eikä tarvetta. Me olemme tulleet ihmiskunnan kehityksessä sellaiseen vaiheeseen, jossa kansainvälisen järjestelmän universaali sääntö-pohjaisuus on ehdoton elämän jatkumisen ehto. Tämän ymmärtäminen on tämän päivän vasemmistolaisuutta.
Miika Tervonen kysyy: ”haluaako moderni vasemmisto olla sodanvastainen vai hyökkäyksenvastainen?”. Kysymys saattaa ensi katsomalla vaikuttaa omituiselta. Mikä nuo sanat erottaa? Vastaus on: operatiivisuus.
YK:n peruskirjan mukaan jokainen valtio on suvereeni itsehallinnollinen kokonaisuus, jonka suvereenisuuden tulee olla loukkaamaton. Aivan riippumatta siitä yhteisestä valtiollisesta historiasta, jota Venäjällä ja Ukrainalla on ollut monien vuosisatojen kuluessa erilaisissa muodoissa runsaasti, Ukrainasta tuli Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen itsenäinen ja kansainvälisesti tunnustettu suvereeni valtio.
”Kahdeksankymmenen vuoden iästä huolimatta kansainvälisesti tunnustetun suvereenisuuden merkitystä ei ole vielä yleisesti sisäistetty.”
Niiden ainoiden pelisääntöjen mukaan, jotka nykymaailmassa ovat mahdollisia, Ukraina on itsenäinen valtio, johon hyökätessään Venäjä syyllistyy rikokseen. YK:n pelisääntöjen mukaan toisten YK:n jäsenmaiden tulee auttaa hyökkäyksen kohteeksi joutunutta valtiota. Tästä auttamisesta käydään nyt maailmalla poliittista kädenvääntöä, ei vain Naton jäsenmaiden, vaan kaikkien YK:n jäsenmaiden keskuudessa. Tämä kädenvääntö ei kerro, että pelisäännöissä, siis sääntö-pohjaisessa maailman-järjestyksessä, olisi jotakin vikaa. Se kertoo sen, että kahdeksankymmenen vuoden iästä huolimatta kansainvälisesti tunnustetun suvereenisuuden merkitystä ei ole vielä yleisesti sisäistetty.
Tästä on nyt kysymys. Sääntöpohjaiseen maailmanjärjestykseen ja YK:n sekä filosofiseen että poliittiseen merkitykseen uskovien ihmisten on kaikkialla pidettävä huolta omien valtioidensa ulkopolitiikan ja turvallisuuspolitiikan perustasta, eli sääntöpohjaiseen kansainväliseen järjestykseen sitoutumisesta.
Mitä se tarkoittaa erityisesti vasemmistolle? Ja erityisesti juuri nyt? On sitouduttava Ukrainan valtion suvereenisuuden ja sen käymän puolustustaistelun tukemiseen ja samalla on tuettava kaikkea sellaista politiikkaa, joka pyrkii estämään sodan eskalaation.
Mitä se tarkoittaa vasemmistolle ajatellen pitkää aikaväliä? Vasemmiston on kieltäydyttävä näkemästä maailman pitkän aikavälin ainoana visiona suurvaltapolitiikan pysyvä paluu, yleinen kilpavarustelu ja vain pelotteen kansallisvaltioille tarjoama suoja. Sillä kaikelle tuolle sääntöpohjainen maailmanjärjestys on aito – ja sitä paitsi jo testattu – vaihtoehto. Sama koskee aikamme suurten ongelmien, ilmaston lämpenemisen ja luontokadon torjunnan, ratkaisemista.
Marshal McLuhan sanoi jo 1960-luvulla, että maailma on kylä. Se on nyt vihdoinkin uskottava. Turvallisuuspolitiikkaan sen paremmin sotilaallisessa kuin ekologisessa mielessä ei ole olemassa kansallisia ratkaisuja. Poliittisesti on juuri vasemmiston tehtävä kertoa tämä kaikissa maissa ihmiskunnalle.
Lue lisää: Miika Tervonen: Sodanvastaisuus ei riitä, kun demokratia on hyökkäyksen kohteena
uutiskirje 