I
Julkisuudessa ovat toistuneet puheenvuorot, joissa väljästi vasemmistolaisiksi asemoitavat kirjoittajat ovat varoittaneet Ukrainassa käytävän sodan synnyttämästä militarismista ja poikkeustila-ajattelusta. Puoli vuotta sodan alettua tutkijat Susanna Hast ja Noora Kotilainen esittivät suomalaisista olevan tulossa militaristeja tavalla, joka uhkaa demokratiaa (HS 2.9.2022). Kotilaisen mukaan jatkuva sotaan liittyvä uhkapuhe tasoittaa samalla tietä sodan maailmaan (Yle 7.8.2023, Kansan Uutiset 30.4.2025).
Podcastaaja ja tietokirjailija Veikka Lahtinen on puolestaan todennut kaikkialle levittäytyvän ”monokulttuurimilitarismin” tyhmentävän keskustelua ja syövän tilan muiden yhteiskunnallisten ilmiöiden käsittelyltä (Iso Numero 6.3.2024). Sama perusajatus on toistunut Natoon, itärajaan ja henkilömiinoihin liittyvissä keskusteluissa (esim. Elina Pekkarinen HS 21.4.2025; Ville Blåfield Apu 8.5.2025): sotapuhe kaventaa demokratiaa, synnyttää uusia riskejä ja uhkaa muuttua itsensä toteuttavaksi ennusteeksi.
Yllä mainitut kirjoittajat ovat sinänsä oikeassa: militarismi on demokratian kannalta vaarallista, ja maailma olisi parempi paikka ilman henkilömiinoja ja rypälepommeja.
On kuitenkin ongelma, että valtavirran vasemmistolainen puhe ei vie sotaa koskevaa analyysia tätä pidemmälle. Laajemmin tarkasteltuna vaikuttaa siltä, että sota reaalimaailman materiaalisena ilmiönä on vasemmistolle ongelma – ja on ollut sitä jo pitkään.
Karl Marx käsitti 1800-luvun jälkipuolella sodan feodaalisen ja porvarillisen yhteiskunnan tuotteena, jossa alistavan luokkarakenteen jännite kanavoitiin yhteisön ulkopuolelle. Kuten monille militarismin nykyisille kriitikoille, sota oli Marxille väärää tietoisuutta, historian jäänne, joka pitää tiedostaa, kesyttää ja purkaa.
Preussin-Ranskan sodan alettua vuonna 1870 Marx julisti kaikkien maiden työväenluokkien liiton lopettavan tulevaisuudessa sodankäynnin. Ensimmäisen maailmansodan alkaessa kävi kuitenkin toisinpäin: nationalismin imu repi rikki kansainvälisen työväenliikkeen sosialistien siirtyessä tukemaan omien maidensa sotaponnisteluita.
Nykyisen eurooppalaisen vasemmiston muotoon on vaikuttanut vahvasti toisen maailmansodan jälkeinen ns. uusi vasemmisto. Alun perin sen synty oli reaktio Unkarin kansannousun ja Prahan kevään väkivaltaiseen tukahduttamiseen. Neuvostoliittoa myötäillyt autoritäärinen vasemmisto sai lisänimen ”telaketjukommunistit” (engl. ”tankies”) sen löytäessä toistuvasti tapoja perustella kansainvälisen solidaarisuuden levittämistä panssarivaunuilla.
Onkin paradoksaalista, että läntinen liberaali vasemmisto käytännössä fokusoitui vuoden 1968 jälkeen vapaampiin elämäntyyleihin, identiteetteihin ja sosiaalisiin kysymyksiin. Myös sodanvastaisuudesta tuli uuden vasemmiston määrittäviä piirteitä. Armeija hahmottui osana taantumuksellista oikeistolaisuutta, mitä se lukuisien sotilasjunttien aikakaudella usein olikin. Kritiikin kohteina olivat erityisesti kapitalismin ja väkivaltakoneiston risteyksessä sijaitsevat aseteollisuus ja -kauppa.
Sodan ja imperialismin vastaisuus rajautui kuitenkin kohti länttä. Kansainvälisen vasemmiston vastustaessa Vietnamin sotaa, Chilen vallankaappausta tai Iso-Britannian ydinasevarustelua, Neuvostoliitto sai pitkälti rauhassa rakentaa ja alistaa omaa imperiumiaan ja käydä sotia Koreassa, Angolassa, Somaliassa ja Afganistanissa. Silmänkääntötemppua edesauttoi Neuvostoliitosta johdettu propagandatyö, jonka välineenä toimi erityisesti kansainvälinen sodanvastainen liike.
II
Nykyinen vasemmisto on perinyt ristiriitaisen suhteen sotaan ja imperialismiin. Sen vakiintuneet reagointitavat aktivoituivat Venäjän hyökättyä Ukrainaan helmikuussa 2022. Niihin on kuulunut liberaalien vasemmistolaisten huoli militarismin vaikutuksista demokratiaan ja hyvinvointiin. Autoritaariset ”tankiet” ovat puolestaan löytäneet jälleen syitä puolustella imperialismin ei-läntisiä muotoja, malliesimerkkinä puolustusliitto Naton syyttäminen Venäjän aggressiosta.
Nykyinen vasemmisto on perinyt ristiriitaisen suhteen sotaan ja imperialismiin.
Lokakuussa 2023 alkanut Israelin hyökkäys Gazaan ja länsimaiden ja EU:n hyväksyntä tai suoranainen tuki Israelin kansanmurhapolitiikalle on hämmentänyt keskustelua entisestään. Koska samat maat tukevat myös Ukrainaa, osa vasemmistoa on tulkinnut Ukrainan ja Palestiinan auttamisen olevan keskenään ristiriitaisia tai jopa vastakkaisia päämääriä. Kriisit kuitenkin kietoutuvat monin tavoin yhteen. Niitä yhdistävät Netanjahun ja Putinin toisilleen myötämieliset hallinnot, joille sota ja siviilien tappaminen ovat tapa pysyä vallassa.
Samaan aikaan demokratia on globaalin, hyvin resursoidun hyökkäyksen kohteena.
Venäjän ja Kiinan johdolla on syntynyt autoritääristen, fossiilitalouteen pohjaavien hallintojen liittouma. Sen yhteistyö on 2014 Krimin valtauksen jälkeisenä reiluna vuosikymmenenä saanut muotoja, jotka olisivat olleet aiemmin käsittämättömiä. Eurooppalaista maata vastaan hyökkää pohjoiskorealaisia joukkoja, ja sen siviilejä pommitetaan iranilaisilla ja kiinalaisia drooneilla ja ballistisilla ohjuksilla. Venäjän eri puolilla Eurooppaa koordinoimat murhat, sabotaasi, verkkohyökkäykset ja vaalivaikuttaminen ylittävät enää tuskin uutiskynnystä.
Demokraattisten yhteiskuntien vakautta ja yhteistyökykyä on horjutettu tavalla, josta Putinin alma mater KGB pystyi vain haaveilemaan. Venäjälle myötämieliset äärioikeistolaiset hallinnot Yhdysvalloissa ja Euroopassa heikentävät sisältäpäin Naton ja Euroopan puolustuskykyä ja auttavat autoritaarisia maita purkamaan kansainvälisiä normeja. Saksan suosituin puolue AfD nauttii paitsi Venäjän ja Kiinan, myös Yhdysvaltojen tukea, pitää Krimiä osana Venäjää ja pyrkii lopettamaan sotilaallisen avun Ukrainalle.
Ei valitettavasti ole aina selvää, että eurooppalainen vasemmisto on tässä kamppailussa oikealla puolella. Esimerkiksi Saksan Die Linken antifasistina profiloitunut puheenjohtaja Heidi Reichinnek kertoo tukevansa ”ilman muuta” Ukrainaa, mutta vastustaa käytännössä yhteistyössä AfD:n kanssa Saksan aseapua ja sille välttämättömiä investointeja. Myös vaikkapa Espanjan Podemos, Kreikan Syriza ja Euroopan vasemmistopuolue (PEL) ovat lähellä venäjänmielisen äärioikeiston Ukraina-kantoja ja onttoa rauhanretoriikkaa.
Monet suoranaisesta telaketjukommunismista erossa pysyneet vasemmistoajattelijat ovat esittäneet hämmentyneitä tulkintoja muuttuneesta turvallisuustilanteesta. Guardianin kolumnisti ja kirjailija Owen Jones on kyseenalaistanut Britannian tarvetta investoida konventionaaliseen puolustuskykyyn, koska mahdollinen sota Venäjän kanssa olisi kuitenkin kaikille yhtäläinen tuhoava ydinsota. Michael Hardt ja Sandro Mezzadra puolestaan ehdottavat New Left Review’ssä ”globaalin sotaregiimin” vastustamista ”koordinoiduilla karkuruuden käytännöillä”. Heidän mukaansa ”sotilaiden lisäksi kaikki yhteiskunnan jäsenet voivat vastustaa sotaa yksinkertaisesti vetäytymällä sotahankkeesta”.
Paitsi tällaiset puheenvuorot ovat täydellisen irrallaan sodan realiteeteista, ne nostavat esille sodanvastaisuuteen itseensä liittyviä ristiriitoja. Ne pakottavat kysymään: haluaako moderni vasemmisto olla sodanvastainen, vai hyökkäyksenvastainen?
Sodanvastaisuus on helpompaa, ja sitä tukevat pitkät nationalismin vastaisen ja pasifistisen ajattelun traditiot. Se vaikuttaa johdonmukaiselta: on helppoa mieltää väkivallan olevan kategorisesti väärin, ja tietysti on parempi, että verorahat käytetään ohjusten sijaan koulutukseen. Sodanvastaisuutta on mahdollista signaloida puhtaasti retoriikan tasolla, ikävien asioiden vastustamisena ja laulamalla Jäähyväiset aseille sotaa käyvän maan lähetystöllä.
Hyökkäyksenvastaisuus on sodanvastaisuutta vaikeampaa.
Tällaisen sodanvastaisuuden huonona puolena on, että sillä on vähän – jos lainkaan – vaikutusta sodan todellisuuteen. Vietnamin sotaakaan eivät päättäneet yhdysvaltalaiset opiskelijat, vaan Pohjois-Vietnamin sotajoukot. Itse asiassa poliittisesta tilannekuvasta irrotettu sodanvastaisuus on usein ollut aggressiivisille diktatuureille hyödyllistä, kuten Natsi-Saksan, Neuvostoliiton ja nyt Venäjän tuki lännen sodanvastaisille liikkeille osoittaa.
Hyökkäyksenvastaisuus on sodanvastaisuutta vaikeampaa. Sen keinovalikoima on toisenlainen: se vaatii tekoja ja materiaa, investointeja, ja myös omaa taloutta haittaavia sanktioita. Se tunnistaa aseellisen hyökkäyksen demokratian ja oikeudenmukaisuuden äärimmäisenä vastakohtana, jota ei viime kädessä ole mahdollista vastustaa sanoilla tai humanitäärisellä avulla. Volodymyr Zelenskyi on kiteyttänyt asian tehokkaasti: vapauden on oltava paremmin aseistautunut kuin tyrannian.
Hyökkäyksen vastustamiselta puuttuu silti moraalisen hyveellisyyden suojapanssari. Siihen liittyy moraalista ambivalenssia ja usein liittolaisuuksia sellaisten toimijoiden kanssa, jotka eivät ole kiinnostuneita rauhasta sen enempää kuin oikeudenmukaisuudestakaan. Ennen kaikkea se vaatii aseita ja niitä tuottavaa teollisuutta, fyysisiä tappamisen välineitä, joiden on hyökkäyksen torjumiseksi nimenomaan oltava kauhistuttavia ja epäinhimillisiä.
Hyökkäyksenvastaisuus ei siksi voi paeta moraalisten absoluuttien taakse. Se etsii moraalinsa tosimaailman muuttuvista valta- ja vaikutussuhteista. Se vaatii jatkuvaa tasapainon hakemista siinä, miten demokratia pystyy puolustamaan itseään organisoidulta väkivallalta ja pysyä silti demokratiana.
III
Eurooppalaisen vasemmiston sodanvastaisuus on ollut Ukrainan sodan alettua paitsi usein älyllisesti epärehellistä, myös poliittisesti mielikuvituksetonta. Kuten Li Andersson esittää (Kansan Uutiset 16.6.2025), vasemmistolla tulisi kuitenkin olla myös positiivisia antifasistiseen ulkopolitiikkaan liittyviä tavoitteita.
Kaikkialle tunkeva turvallisuuspuhe on käännettävissä vihreäksi ja vasemmistolaiseksi argumentiksi. Esimerkiksi siirtyminen uusiutuviin energiamuotoihin on välittömästi vaikuttava tapa vastustaa fossiilitalouteen nojaavia diktatuureja. Vuodesta 2022 lähtien Eurooppa on luopunut merkittävässä määrin venäläisistä fossiilienergiasta, ja investoinut uusiutuvaan energiaan ja puhtaampaan energiaverkkoon.
Tämä siirtymä on kaikkea muuta kuin valmis: EU-maat käyttivät vuonna 2024 edelleen enemmän rahaa venäläiseen kaasuun ja öljyyn kuin Ukrainan tukemiseen. Muutos on silti ollut merkittävä, ja edistänyt Euroopan strategista itsenäisyyttä Venäjän lisäksi myös suhteessa muihin öljyntuottajamaihin.
Sosiaalinen tasa-arvo, sekä korruption ja veronkierron torjunta luovat turvaa niin läntisiä kuin itäisiä oligarkkeja vastaan. Sama pätee median vapauteen ja moniäänisyyteen, sekä vihapuheen ja disinformaation torjuntaan.
Demokratioiden tarve luoda liittolaisuuksia toimii myös vahvana perusteluna ihmisoikeuksiin pohjautuvalle ulko- ja turvallisuuspolitiikalle. EU ei voi korvata Yhdysvaltoja globaalina toimijana, jos se ei ota vakavissaan Israelin kansanmurhapolitiikkaa tai esimerkiksi Afrikan unionin vaatimuksia suhteiden dekolonisoinnista.
Ukrainassa Yhdysvaltojen johtamat puolinaiset rauhanneuvottelut ovat kuitenkin vain kiihdyttäneet Venäjän hyökkäystä.
Saksalaistutkija Benjamin Tallisin hahmottelemassa uusidealistisessa turvallisuuspolitiikassa pyritään maksimoimaan demokratioiden systeeminen kilpailuetu suhteessa autoritaarisiin valtioihin vahvistamalla demokraattisia oikeuksia ja vapauksia, investoimalla niihin – ja myös taistelemalla niiden puolesta, kun niitä uhataan.
Diktatuurit ovat lopulta aina haavoittuvia. Autoritaarisen liittouman heikentäminen Ukrainassa luo demokratisoivaa potentiaalia, joka on jo realisoitunut al-Assadin hallinnon kaatumisessa. Seuraavana vuorossa voisivat olla vaikkapa Valko-Venäjän Lukašenko, Venezuelan Maduro, tai Burman tai Malin juntat.
Itse Ukrainassa Yhdysvaltojen johtamat puolinaiset rauhanneuvottelut ovat kuitenkin vain kiihdyttäneet Venäjän hyökkäystä. Onkin selvää, että kestävä rauha saavutetaan vasta voimatasapainon muuttuessa niin, ettei Venäjän voi enää jatkaa hyökkäystään.
Siksi kysymys palautuu lopulta sotaan. Hannah Arendtin ja Frantz Fanonin tavoin ajattelen olevan hetkiä, jolloin aseita tarvitaan. Sota on samalla liian tärkeä asia jätettäväksi kenraaleille, kuten sanonta kuuluu. Vasemmisto ei halua yhteiskunnan militarisointia, demokratian kaventamista, tai asekauppoja Israelin kanssa. Hyvä! Puolustetaan demokratiaa siis paremmin – eli miten?
Kirjoittaja on yliopistotutkija, dosentti.
uutiskirje 
