Sekä Miika Tervosen kirjoitus (KU 30.5.), että Li Andersonin aikaisempi puheenvuoro ovat selkeästi argumentoituja ja johdonmukaisia. Tämä on aivan keskeistä problematiikkaa nykyisessä tilanteessa.
On helppo yhtyä siihen näkemykseen, että sodan kysymys on vasemmistolle vaikea. Mitään absoluuttista pasifismia ei hyökkäyksen kohteena olevan maan tilanteessa voi pitää politiikan lähtökohtana. On selvää, että Ukrainalla on oikeus puolustussotaan. Hyökkäyssota kielletään YK:n peruskirjassa ja Venäjä on hyökkääjä.
Inhimillisen elämän näkökulmasta emme voi kuitenkaan sivuuttaa myöskään sodan perusluonnetta kauheana sosiaalisena todellisuutena. Ensimmäinen perustelu rauhan välttämättömyydelle nousee sodan todellisuudesta. Sota on pahin inhimillisen vuorovaikutuksen tila, pahin paikka mihin ihminen voi elämässään joutua. On oltava valmis sekä kuolemaan että tappamaan. Ollaan inhimillisen eksistenssin äärirajalla. Sota on kauhun, äärimmäisen kärsimyksen, pelon, nöyryyttämisen, silpoutumisen ja kuoleman absurdi ja järjetön todellisuus. Kun ihmisen tappamista koskeva viides käsky murtuu, kaikki muutkin normit horjuvat.
Ukrainan sodan molemmilla osapuolilla on näyttänyt olevan vankka clausewitzilainen käsitys siitä, että on poliittisia tavoitteita, joita voidaan saavuttaa sotimalla.
Sota on myös suuri transformaatio. Kun ennen ensimmäistä maailmansotaa oli Saksassa huudettu ”Gott Strafe England” (suom. jumala rangaiskoon Englantia), vuonna 1919 kaduilla jo kaikui ”Nie Wieder Krieg” (suom. ei koskaan enää sotaa). Venäjälläkin sotaan lähdettiin niin innokkaasti, että Pietarin Palatsitori täyttyi polvillaan voittoa rukoilevista vapaaehtoisista. Heitä ilmoittautui sellaisella vauhdilla, etteivät kirjurit pysyneet mukana rekrytoinnissa. Ainoa poliittinen ryhmä, joka vastusti sotaa, olivat bolševikit, jotka sitten tulivat valtaan ensimmäisenä tunnuksenaan ”Doloi voinu!” (suom. alas sota). Siinä vaiheessa sotilaat jo äänestivät jaloillaan sotaa vastaan, kun Kerenski vielä havitteli voittoa.
Eivätkä nämä olleet vain yksittäisten rivimiesten epätoivon huutoja. Koko humanistisen kirjallisuuden ja taiteen traditio kuvaa sodan absurdisuutta ja musertavaa traagisuutta.
Ukrainan sodan molemmilla osapuolilla on näyttänyt olevan vankka clausewitzilainen käsitys siitä, että on poliittisia tavoitteita, joita voidaan saavuttaa sotimalla. Kun sota juuttuu juoksuhautoihin, se kuitenkin jatkuu omien lakiensa mukaan ja näyttää yhä vähemmän politiikan jatkamiselta toisin keinoin. Kukaan ei näytä voittavan, mutta joka päivä lihamylly tappaa ja silpoo. Tarkkoja tietoja Ukrainassa käytävän sodan kaatuneista tai haavoittuneista ei ole, mutta sadoista tuhansista todennäköisesti puhutaan. Samanaikaisesti ihmiskunnan ydinsodassa tuhoutumisen uhkaa mittaava tuomiopäivän kello on lähempänä keskiyötä kuin koskaan.
Anatol Rappoport on systeemiteorian ja konfliktin tutkimuksen merkittävimpiä uranuurtajia. Vuonna 1967 hän kirjoitti esipuheen Carl von Clausewitzin klassikoksi muodostuneeseen teokseen Sodankäynnistä. Rappoport huomauttaa, että ammattisotilaalle on luontevaa ajatella sotaa clausewitzilaisesta näkökulmasta. Mutta tällainen näkökulma voi lyödä leimansa koko kulttuuriin, joissa peruskysymys koskee tehokkuutta: Kuinka saan mahdollisimman vähällä panoksella mahdollisimman hyvän tuloksen? Tämä on olennaisin lähtökohta niin teknologiassa, kilpailuun perustuvassa taloudessa kuin sodassakin.
Tehokkuutta voidaan mitata dollareina, tulivoimana, investointeina, tapettuina tai haavoitettuina ihmisinä. ”Kulttuurissa, jossa tiede ymmärretään teknologiaksi, menestys hyveeksi, turvallisuus voimaksi, on vastustamaton paine muuntaa hahmoltaan epämääräiset poliittiset kysymykset selvästi muotoilluiksi sotilaallisiksi ongelmiksi.” Samalla katoaa näkyvistä sodan luonne valtavana kataklysminä, inhimillisenä kärsimyksenä ja hirvittävänä onnettomuutena. Sodan näennäisesti rationaalinen kalkyyli pyyhkii meidän silmistämme aikaisempien sukupolvien tuskanhuudot, sodan kokeneiden varoitukset ja nykyaikaisen sodan valtavat riskit koko ihmiskunnan olemassaoloa ajatellen. Pasifismi nousee vääjäämättä tämän asian ymmärtämisestä.
Moraalinen velvoite ei ole kuitenkaan ratkaisu konkreettiseen poliittiseen tilanteeseen. Ukrainan sodan osalta käsillä on useita kysymyksiä:
– Onko Ukrainassa käytävän sodan tilanne arvioitu oikein?
– Mitä ovat pitkittyvän sodan riskit Ukrainan, Suomen tai Euroopan kannalta?
– Voiko Ukraina saada sotaa jatkamalla paremman rauhansopimuksen?
– Onko Euroopan intressissä osallistua sotaan omilla sotajoukoilla, jos se on välttämätön ehto Ukrainan kannalta edullisemmalle rauhalle?
– On selvää, että Euroopan taloudellinen kapasiteetti on suurempi kuin Venäjän. Millä aikataululla ja missä muodossa tämä on realisoitavissa? Tällä hetkellä Venäjän oma aseteollisuus on monilta osin vahvempi ja vahvistuu myös koko ajan. Kestääkö Ukraina näin pitkän sodan?
– Miten perustellaan puolustusteollisuuden määrää ja rajoituksia? Mitä on aito puolustuksellisuus?
– Mitä tarkoittaa rauhan voittaminen?
Minulla ei ole valmiita vastauksia näihin kysymyksiin. Jos alueluovutuksiin joudutaan Zelenskyin suostuttelutaidot joutuvat koville, kun hän joutuu myymään rauhansopimusta kansalle. Suomalaisille ei tarvitse erikseen kertoa, että väistämättä osa kansasta tulee pitämään sitä häpeärauhana. Vastustivathan Juho Niukkanen ja Urho Kekkonenkin talvisodan rauhaa.
Ehkä meidän vastuutamme helpottaa se ettemme ”me” todennäköisesti istu niissä pöydissä, joissa jonkinlainen rauhansopimus tullaan tekemään. ”Me” tarkoittaa tässä sekä Suomea valtiona, eurooppalaista vasemmistoa että koko Euroopan unionia. Tämä ei silti saa johtaa rauhanliikkeen väheksymiseen. Vaikka sodanvastainen liike ei ratkaissut sen paremmin Vietnamin sodan neuvoteltua rauhansopimusta kuin sodan todellista lopputulostakaan, se vaikutti silti ratkaisevasti siihen, ettei Yhdysvallat jatkanut sotaa eikä eskaloinut sitä ydinsodaksi.
Ymmärrys torjuntavoitosta kasvaa ajan myötä, jos Ukraina voittaa rauhan muuttumalla hyvin toimivaksi ja kansalaisiaan palvelevaksi yhteiskunnaksi. Tämä edellyttää demokratiaa, korruption ja oligarkkien kukistamista. Rauhan voittamisesta tässä mielessä on meilläkin suuri vastuu.
Kirjoittaja on professori, emeritus.
uutiskirje 