Kesäisin asustelen ja kaivelen maata siirtolapuutarhassa. Pieni vuokrapläntti on mansikkapaikkani, se piste maailmassa, jossa olen onnellisin. Suhteeni puutarhanhoitoon on kuitenkin kompleksinen.
Puutarhanhoidon sekä fyysiset että psyykkiset – ehkä jopa sielulliset – hyödyt ovat kiistattomat: fyysinen kunto nousee, stressi lievittyy, vastustuskyky vahvistuu, lisäksi saa itse tuotettua tuoretta ruokaa ja silmäniloa. Vuoden kierto ja kasvun ihme ovat jatkuvasti käsillä.
Nykyajattelussa puutarha ja sen hoito assosioituvat tervehenkiseen harrastukseen, puhtaaseen ruokaan, jopa vihreään elämäntapaan ja luonnonläheisyyteen. Paikkaan ja tilaan, jossa moderni ihminen maadoittuu, saa vaihtelua työn ja tehokkuuden hallitsemalle arjelle.
Useissa uskonnoissa ja kulttuurisissa tarinoissa puutarha yhdistetään rauhaan, turvallisuuteen, kauneuteen ja tyyneyteen. Raamatun luomiskertomuksen idylli, ihmisen alkukoti Eden, ei ole sattumalta juuri puutarha. Myös paratiisi, ikuisen rauhan tyyssija, johon palataan kuoleman jälkeen, kuvataan puutarhaksi. Puutarha on haave ja etuoikeus.
Raamatun luomiskertomuksen idylli, ihmisen alkukoti Eden ei ole sattumalta juuri puutarha.
Vaikka hahmotamme usein puutarhan luontosuhteen ja luonnonläheisyyden kautta, ovat villi luonto, luonnollisuus ja luonnonmukaisuus puutarhan vastakohtia. Puutarha on aina rajattu, se erottuu selkeästi ympäröivästä kaoottisesta ja omalakisesta luonnosta. Puutarhanhoito on maan haltuunottoa ja kultivoimista, luonnon kehittämistä ihmisen käden ja hallinnan kautta korkeampaan loistoonsa, luonnollisen villeyden sivistämistä ihmisen mieltymyksiin ja hyötyyn.
Sivistyksen ylläpitoon liittyy rajojen vetäminen, hallinta ja kontrolli: ihmislähtöiset omistuksen, hyödyn ja estetiikan normit. Ympäristöön luonnollisesti soveltuvimmat ja runsaslukuisimmat lajit nähdään tuholaisina tai rikkaruohoina. Käsitteet kuvaavat ihmisen näkökulmasta valloituskykyisiä ja yhteistyöhaluttomia kasveja ja eläimiä, jotka hahmotetaan kitkettävinä, nitistettävinä, mieluusti kokonaan tuhottavina.
Paradoksaalisesti puutarhan voikin hahmottaa ihmisen hyötyperusteisen, tuhoisan luontosuhteen allegoriana. Liian usein ihmisen oleminen suhteessa luontoon lähtee omistuksen illuusiosta: hallinnan, hyödyn, hyväksikäytön, jopa tuhoamisen logiikasta. Kiihtyvä ekologinen tuho on tämän ajattelun äärimmäinen seuraus.
En tunnusta ahtaita rikkaluokitteluja, en suostu tieten tahtoen tappamaan kasveja nakertavia kotiloita.
Oma puutarhani on armoton viidakko. Usein häpeilen kaoottisen epäjärjestelmällistä, normien valossa siivotonta pihaani, joka pursuu yli äyräiden: rehottaa palstan reunojen yli, levittelee juuria ja siemeniä naapurien kauhuksi. Toisaalta rakastan anarkistisen tottelematonta pöheikköäni.
En tunnusta ahtaita rikkaluokitteluja, en suostu tieten tahtoen tappamaan kasveja nakertavia kotiloita. En näe suojaa ja ravintoa elääkseen etsiviä tuholaisina enkä kykene hahmottamaan ekologista moninaisuutta riesana. Silti paitsi istutan ja kylvän, myös leikkaan, karsin, priorisoin ja rajaan – ja joskus raivoankin luonnon kurittomalle kasvuvoimalle.
Puutarhatyö, jonka pitäisi rentouttaa, on minulle jaakobinpainia vallitsevien normien sekä oman estetiikkani ja arvojeni välillä. Voisiko puutarhanhoidon ja huviviljelyn nähdä myös toivon ja tulevaisuususkon käytännön politiikkana? Praktiikkana, jossa ymmärretään arvostavan yhteiselon periaatteet, tunnustetaan myös meille hyödyttömien otusten elämisenoikeus ja vaalitaan monimuotoisuutta.
Kirjoittaja on sotaa, militarismia, kriisejä ja kärsimystä työssään käsittelevä valtiotieteilijä ja historian tutkija, joka käsittelee kolumneissaan aikaamme leimaavia synkkiä ja väkivaltaisia ilmiöitä.
uutiskirje 