Viime aikoina on puhuttu paljon Palestiinan tunnustamisesta. Vähemmän on kuitenkin puhuttu siitä, mitä toisen tunnustaminen oikeastaan merkitsee.
On sanottu, että se olisi lähinnä symbolinen ele vailla käytännön merkitystä. On esitetty, ettei aika ole otollinen, tai että tunnustaminen olisi vaikeaa tai jopa vahingollista, koska ei ole selvää, mitä tunnustettaisiin ja kuka valtaa sekasortoisessa maassa tosiasiassa pitää.
Historialliset analogiat ovat usein harhaanjohtavia, mutta puhuttaessa Palestiinan edellytyksistä ”nousta kansakuntien joukkoon” on hyödyllistä muistaa Suomen itsenäisyyden alkutaivalta ja kaikkea muuta kuin suoraviivaista valtiollista tunnustamista.
Itsenäisyyspäivää vietetään 6. joulukuuta eli päivänä, jolloin eduskunta vuonna 1917 hyväksyi senaatin itsenäisyysjulistuksen. Suomi oli tuolloin vielä kaukana itsenäisyydestä, vakaasta poliittisesta järjestyksestä ja kansainvälisestä tunnustuksesta. Silti symbolinen päivä on merkityksellinen identiteetillemme.
Ruotsissa, Tanskassa, Ranskassa ja Saksassa epäiltiin Suomen itsenäisyyden mahdollisuuksia ja edellytyksiä tunnustaa sekavassa tilassa oleva maa. Vaadittiin, että tunnustus haettaisiin ensin Venäjältä. Suuren Venäjän vastaus arvelutti – ei haluttu ottaa ensimmäistä askelta, sekaantua, aiheuttaa haittaa suhteille – joten tarjottiin lämmintä kättä ja toivottiin suotuisia tuulia.
Oli hiuskarvan varassa, että bolsevistinen Neuvosto-Venäjä Leninin johdolla antoi vuoden 1918 vaihteessa tunnustuksensa. Se tehtiin uskoen sosialistisen vallankumouksen pian syttyvän ja Suomen kaatuvan jälleen työväen valtakunnan syliin. Vasta emämaan jälkeen seurasivat muut valtiot perässä, suurin osa tosin toivoen vastakkaista tulosta.
Itsenäisyytemme alkuajat olivat väkivaltaiset ja vallanjako varsin sekavaa. Vajaa kuukausi ensimmäisestä tunnustuksesta syttyi sisällissota. Sodan riehuessa solmittiin 1. maaliskuuta Suomen ja Venäjän virallinen valtiosopimus – tai pikemminkin sopimus Venäjän Neuvostotasavallan ja sen lailliseksi hallinnoksi katsoman Suomen sosialistisen työväentasavallan ja Kullervo Mannerin kansanvaltuuskunnan välillä. Suomessa moni ei pitänyt punaisten vallankumouksellista hallitusta laillisena.
Sinänsä Suomen tuolloinen ja Palestiinan nykyinen kansainvälinen status on hyvin erilainen. Palestiinan on tunnustanut noin 150 valtiota, monet jo 1980-luvulla. Vaikka asia ei ole tuore, on se monelle hankala. Vaikeudessa onkin kyse toisen tunnustamisesta valtiollista suvereniteettia laajemmassa mielessä.
Tunnustetuksi tuleminen on keskeinen inhimillinen, sosiaalinen ja poliittinen tarve, ja tunnustus toisen olemassaolon huomioimista. Kieltäytyminen tunnustamisesta – ihmisen, ihmisryhmän, identiteetin tai valtion – tarkoittaa, ettemme tunnusta sen tasa-arvoisuutta kanssamme.
Sallimme itsellemme valtiollisen suvereniteetin tuoman poliittisen statuksen, kansainvälisen turvan ja koskemattomuuden. Vaalimme ja juhlimme sitä. Samanaikaisesti emme ole valmiita myöntämään hädänalaisille mahdollisuutta samaan.
Tunnustus vaatii toisen arvon ja olemassaolon oikeuden vakavasti ottamista. Pohjimmiltaan tunnustaminen tarkoittaa sitä, että näemme ja huomioimme toisen elämän suremisen arvoisena: jos se menetettäisiin, surisimme sitä. Mitä palestiinalaisten elämiin tulee, näin ei aina tunnu olevan.
Kirjoittaja on sotaa, militarismia, kriisejä ja kärsimystä työssään käsittelevä valtiotieteilijä ja historian tutkija, joka käsittelee kolumneissaan aikaamme leimaavia synkkiä ja väkivaltaisia ilmiöitä.
uutiskirje 