Ajatellaan taloustieteilijää, joka etenee urallaan. Hän saa julkaisuja, kutsuja seminaareihin ja medianäkyvyyttä. Kaikki sujuu mainiosti, kunnes tutkija nimetään julkisesti vasemmistolaiseksi. Tämän jälkeen hänen argumenttinsa eivät enää ole neutraaleja vaan poliittisia, hänen tutkimuksensa ei ole tiedettä vaan ideologiaa.
Tämä on yksi esimerkki ilmiöstä, jota kutsun vasemmistoveroksi. Vasemmistovero on hinta, jonka ihminen maksaa vasemmistolaisuudestaan. Vero voi olla ulkoinen tai sisäinen.
Ulkoinen vasemmistovero näkyy juuri siinä, että vasemmistolaiseksi leimattu uhkaa menettää uskottavuutensa tavalla, joka ei kohdistu oikeistoon. Oikeistolaisuus esitetään neutraalina lähtökohtana, vasemmistolaisuus poikkeamana. Ero näkyy julkisessa keskustelussa: vasemmiston todistustaakka on yleensä suurempi, koska nykytilanteessa sen ehdotukset merkitsevät muutosta, eivätkä vallitsevan suunnan puolustamista.
Sisäinen vasemmistovero on vaikeammin osoitettavissa. Se on elämän moodi, joka tekee vasemmistolaisuudesta hiukan raskasta. Vasemmistovero kohdistuu erityisesti nautintoihin, ja aivan erityisesti kulutuspäätöksiin. Pienistäkin iloista – matkailusta, taiteesta, popkulttuurista – pitää taistella läpi itsekriittisen reflektiokierteen: saako tästä nauttia, vai onko nautintoni jo lähtökohtaisesti kyseenalaista?
”Identiteetti ja raskaat moraaliset vaatimukset karkottavat vasemmistolaisuudesta”
Esittelin vasemmistoveron käsitteen kesällä Substack-uutiskirjeessäni. Voinee sanoa, että käsite herätti keskustelua. Pelkästään Instagramissa sain yksityisviestejä noin 50 ihmiseltä, jotka kokivat saaneensa sanan poliittista elämäänsä raskauttavalle kokemukselle.
Sain kiivasta palautetta varsinkin sisäisestä vasemmistoverosta. Se havahdutti kysymään: milloin tavallisten ihmisten kulutuspäätösten pikkutarkasta kyttäämisestä tuli poliittisen toiminnan päätehtävä?
Kulutuskyttääminen tuottaa syyllisyyttä, ei muutosta
Vasemmistolaisuudesta tehdään avoimemmin identiteetti kuin oikeistolaisuudesta. Ainakin sosiaalisen median perusteella vaikuttaa siltä, että identiteetin mukana tulee paketti käyttäytymiskäskyjä.
Käskyjen mukaan vasemmistolaisten tulee paheksua jotakin suosittua ja yleistä asiaa, kuten tekoälyä, lentomatkailua tai trendikästä kulttuurituotetta.
Jopa fiktiosta nauttiminen voi muuttua velvollisuudeksi käydä keskustelua teoksen tekijän “ongelmallisuudesta”. Jos taas päättää osallistua festivaaleille, jonka omistajan omistaja on sijoittanut kansanmurhaa toteuttavaan Israeliin, päätöstä on perusteltava julkisesti. Kesällä tuskin saatoin avata Instagramia näkemättä joko nuhtelevaa kulutusmoralismia tai ruudunkokoista itsekriittistä mouruamista festariviikonlopun kulutuspäätöksestä.
Yleensä tällaisissa keskusteluissa on kyse asioista, jotka eivät suuresti välitä vasemmistolaisten paheksunnasta. Lentosyyllistämisestä huolimatta lentomatkojen määrissä on tehty viime vuosina historiallisia ennätyksiä. Flow-festivaaleilla kävi boikottikampanjasta huolimatta 92 000 ihmistä, saman verran kuin viime vuonna.
Kulutuskyttääminen ei ole vähentänyt kuluttamista. Kyttäämällä saadaan kyllä tuotettua raskas vasemmistolainen identiteetti, jossa pienimmätkin valinnat muuttuvat moraalisiksi testitilanteiksi.
”Tällainen dynamiikka saa ihmisen piiloutumaan tai toimimaan pelon ohjaamana. Kukaan ei halua laumaa omaan kimppuunsa”, kirjoitti Pietari Pyykönen Oui oui -uutiskirjeessään (15.8.) vasemmistovero-keskustelun jatkoksi.
Politiikka kelpaa, identiteetti karkottaa
Ne, joihin sisäinen vasemmistovero ei ulotu, voivat nauttia asiasta tai olla välittämättä siitä ilman tilintekemistä ja vaikerointia.
Sosiologi Veikko Eranti kärjisti tilanteen absurdiuden minulle vertaamalla brittejä, jotka etsivät Facebookista halpoja ”extreme daytrip” -lentodiilejä Alpeille, ja vasemmistolaisia ja vihreitä kavereitaan, jotka postaavat siitä, kuinka nukkuivat taas junan lattialla, koska matka Kööpenhaminasta Hampuriin myöhästyi yhdeksän tuntia.
Toiset saavat elämäniloa kulutuksesta ilman syyllisyyttä, toiset näyttävät hyveellisen kärsimyksensä.
Kyselytutkimuksissa (ISSP, EVA, Ilmasto- ja Luontobarometrit, SAK:n ja Teollisuusliiton teettämät kyselyt) suuri osa suomalaisista toistuvasti kannattaa vasemmistolaiseksi miellettyä politiikkaa, kuten tulonjaon tasaisuutta, työehtojen puolustamista, ilmasto-oikeudenmukaisuutta ja rasismin vastustamista. Tämä ei kuitenkaan käänny näitä tavoitteita ajavien puolueiden, liittojen, järjestöjen tai liikkeiden menestykseksi.
Politiikka houkuttelee, mutta identiteetti ja raskaat moraaliset vaatimukset karkottavat vasemmistolaisuudesta.
Syyllistämisen sivutuotteet: lamaantuminen, lopettaminen ja puolustelu
Pieneltä osalta olin itsekin mukana tuomassa Suomeen 2010-luvulla internet-keskustelun kulttuuria, jossa käytiin raivokkaasti näkyvien hahmojen ja instituutioiden kimppuun etuoikeuksien arvostelun nimissä.
Vaikutti hyvältä idealta ravistella ihmisiä, että onhan se melko älytöntä elellä täällä rikkaiden pohjoisessa, ainakin summittaisten ihmisoikeuksien suojapiirissä, globaalin etelän köyhien ja tämän maan marginaaleissa värjöttelevän alaluokan kustannuksella. Miten helppoa monen meistä elämä onkaan verrattuna heihin, joilla ei ole valinnanvaraa! Ja tämän helppouden keskellä sinullako muka ei ole energiaa boikotoida yhtä riistoyritystä, senkin vätys!
Onnistuneen alkuvaiheen jälkeen tuntui, että keskustelu ei mennyt hyvään suuntaan. Kun ihmisille jatkuvasti huutaa heidän etuoikeuksistaan, alkaa nähdäkseni tapahtua kolmenlaisia asioita.
Osa ihmisistä kokee, että ankarasti moralisoitu elämä on liian raskasta. He irtautuvat poliittisesta toiminnasta, heidän ajattelunsa laimenee vähitellen, ja heidän huomionsa ja energiansa kohdistuvat arjesta selviämiseen.
Osa ihmisistä kokee syyllisyyttä ja lamaantuu voimattomuudestaan. Juuri heistä tulee pahimpia vasemmistoverottajia, sillä he lääkitsevät syyllisyyttään ja heikkouttaan tuomitsemalla toisia.
Kolmanneksi ilmenee myös ihmisiä, jotka huomaavat itse asiassa pitävänsä etuoikeuksistaan. He alkavat suorastaan puolustaa niitä, koska pelkäävät elämänsä huonontumista.
Nykyään ajattelen, että aggressiivisen etuoikeus- ja kulutuspuheen sijaan kannattaa puhua vallasta, toimintakyvystä ja hierarkioista, ja ilman minkäänlaista moraalista kehystä.
”Asetelma ei tietenkään vastaa kovia faktoja”
En usko, että mitään suurempaa ja kestävämpää poliittista toimintaa syntyy käyttämällä pääosin kielteisiä tunteita. Ajattelen, että ihmiset saattavat aktivoitua toimimaan nimenomaan silloin, kun heille tulee kokemus siitä, että toiminnalla voi parantaa myös omaa alisteista asemaa. Pelkkä toisten puolesta, velvollisuudesta tai syyllisyydestä toimiminen johtaa raskaaseen elämään ja burnoutiin, varsinkin, jos toiminnan pääalue on kaupan tiski.
Vasemmistolaisilla, ja kaikilla muillakin, on luultavasti parempaa tekemistä kuin mittakaavaltaan minimaalisten kulutuspäätösten ruotiminen ja pannaan julistaminen.
Ilon kautta
Olemme päätyneet asetelmaan, jossa vasemmistolaisuus merkitsee velvollisuutta kantaa koko maailman taakkoja harteillaan. Oikeisto taas onnistuu näyttäytymään lupauksena nautinnon ja menestyksen kepeydestä.
Asetelma ei tietenkään vastaa kovia faktoja. Oikeisto ei tosiasiassa ole parantanut Trumpia äänestäneen alemman keskiluokan asemaa sen enempää kuin perussuomalaisten köyhien tukijoiden asemaa. Päinvastoin: rikkaiden veroja on laskettu ja matalatuloisten työehtoja heikennetty.
Poliittisilla mielikuvilla on kuitenkin aineellista voimaa. Ainakin tietyllä halujen tasolla oikeisto lupaa ilahduttavaa kulutusjuhlaa ja valinnanvapautta, vasemmisto taas velvollisuutta, syyllisyyttä ja mustaa mieltä.
En hae vasemmistoveron käsitteellä sitä, että kritiikistä pitäisi luopua. Lentämisen päästöt on saatava laskuun, tekoälyn monopolit on purettava, vaurauden jakautumista muutettava. Tämä tuskin kuitenkaan tapahtuu yksilöllisten kulutuspäätösten valvomisen tasolla. Ja jos kuluttamisen valvontaa halutaankin lisätä, se pitää rakentaa järjestelmälliseksi ja kohdistaa ensin varakkaimpien kulutukseen.
Vasemmistovero ei liity vasemmiston tavoitteisiin vaan siihen raskaaseen tunnelmaan, joka liitetään vasemmistolaisena olemiseen. Itseään vasemmistolaiseksi kutsuvien kannattaa siksi kysyä: Onko tavoitteena saada ihmiset “olemaan vasemmistolaisia” vai saada ihmiset ajamaan parempaa politiikkaa?
Miten järjestäytyä ilman että liikkeen ympärille kasautuu raskas identiteettipaketti? Kuinka tulla poliittiseksi voimaksi, joka tekee elämästä kevyempää ja parempaa?
uutiskirje 