Ilmainen joukkoliikenne. Miljoonan vuokra-asunnon vuokrankorotusten estäminen. Täysin ilmainen varhaiskasvatus. Näillä kovilla tavoitteilla Zohran Mamdani nousi New Yorkin pormestariksi. Legendaarisessa finanssikaupungissa asuminen on muuttunut äärimmäisen tukalaksi myös ylemmälle keskiluokalle, ja keskitien demokraatti Andrew Cuomo ei herättänyt äänestäjissä luottamusta tilanteen korjaamiseksi.
Mamdanin voitto on ollut valopilkku lännessä, jonka näkymiä synkentävät nouseva rasismi, Gazan kansanmurhan tukeminen, keikahduspisteitä ohittava ilmastonmuutos ja täydellinen alistuminen kapitalismin edessä. Mamdanin Bernie Sandersilta lainattu pelikirja on yksinkertainen: hän ajaa rehellisesti politiikkaa, joka parantaa tavallisten ihmisten elämiä, ja talouden tehtävä on olla tässä renki, ei isäntä. Maailman vauraimmassa maassa ei pitäisi olla kodittomia eikä ihmisiä ilman terveydenhuoltoa.
Iloitaan siis siitä, että Mamdani on niin erilainen kuin suomalainen nykypoliitikko keskimäärin.
Suomessakin ollaan oltu tietenkin innoissaan tästä vasemmistovoitosta. Esimerkiksi vihreiden Sofia Virta iloitsi Mamdanin voitosta muun muassa sanoilla ”työ toivon, vapauden ja yhdenvertaisuuden puolesta ei ole turhaa”. Minja Koskela ja Li Andersson ovat myös iloinneet Mamdanista, ja vasemmistolainen someväki on suorastaan hihkunut riemusta.
Monessa paikassa on muistettu myös toppuutella, että radikaalina pidetty Mamdani on kuitenkin sosiaalidemokraatti. Tätä olisi vaikea arvata, kun seuraa suomalaisten demareiden reaktiota voittoon, tai ennemmin sen puutetta. Demarit eivät ole muistaneet mainita koko asiaa. Tulee mieleen brittien Labour-puolue, jonka nykyiset keskustaoikeistolaiset kärkinimet hallituksessa eivät selvästi ole suurimpia Mamdani-faneja.
Syy demarien laimeaan intoon on tietysti selvä: Mamdani ajaa politiikkaa, jota demarit eivät kannata. Vihreiden Sofia Virtakaan ei puhu päivityksessään mitään Mamdanin tavoitteista, vaan puhuu hänestä ennemmin symbolina toivolle. Suomessa demarit ja vihreät ovat juuri menneet mukaan velkajarruun, jonka ennustetaan leikkaavan roimasti köyhimpien sosiaali- ja terveyspalveluja lähivuosina ja -vuosikymmeninä. Tämä politiikka on suora vastakohta Mamdanin ajamalle kansalaisten arjen parannusten linjalle.
Mamdanin kampanja mobilisoi miltei satatuhatta vapaaehtoista mukaan voittoa tekemään. Myös tällainen kentän laaja aktivoiminen ja innostaminen loistavat poissaolollaan suomalaisessa nykypolitiikassa. Meillä nojataan ennemmin hierarkisiin puoluerakenteisiin ja poliitikkojen tiiviiseen näkymiseen sosiaalisissa medioissa. Demarit varsinkaan ei ole tunnettu minään kansanliikkeenä.
Jos Mamdani olisi suomalainen vihreä tai sosiaalidemokraatti, hänen tulisi aloittaa jokainen puheenvuoro sanomalla, että ”kannatan kyllä periaatteessa näitä hyviä asioita ihmisille, mutta koska meidän on palveltava abstrakteja velkatavoitteita, jotka säädetään talouskuriajatteluun sitoutuneessa rahaliitossa toisella puolella Eurooppaa, emme voi toteuttaa mitään omia tavoitteitamme, vaan ihmisten on kärsittävä määrittämätön määrä vuosikymmeniä, kunnes velka on maksettu”. Velkaa ei tietenkään koskaan saada maksettua, koska mitään taloudellista aktiivisuutta ei synny ilman kotimaista kysyntää, joten kärsimys pitkittyy ikuisuuden mittaiseksi.
Iloitaan siis siitä, että Mamdani on niin erilainen kuin suomalainen nykypoliitikko keskimäärin. Mamdani voitti pormestarivaalin murskaluvuin. Kansalaiset siis halusivat jotain muuta kuin puoluerakenteilla oli tarjota. Ehkä myös demareiden ja vihreiden kannattajakunnassa piilee vielä ihmisiä, joilla on muitakin tavoitteita kuin ikuinen velanmaksu. Ehkä?
Korjattu 17.11.2025: Mamdani voitti, ei hävinnyt, myös esivaalin.
uutiskirje 
