Suomen hallitus esittää Suomeen velkajarrua. Lakiesitys siitä annettiin kesän alussa. Nyt lausuntokierros on päättynyt, ja laki on tarkoitus ajaa syksyn aikana eduskunnasta läpi. Pääministeri Petteri Orpo on puhunut tästä yhtenä syksyn tärkeimmistä asioista. Taustalla on se, että valtion velkaantuminen on jatkunut mittavana, eikä velkasuhde ole edes vakautumassa saati kääntymässä laskuun tällä vaalikaudella.
Uuden talousajattelun keskuksen toiminnanjohtaja Lauri Holappa. Lähdetään perusasiasta liikkeelle. Mistä velkajarrussa olisi kysymys?
Velkajarru on hallituksen lakiesitys, jossa Suomelle asetettaisiin tavoitteeksi 40 prosentin julkinen velkasuhde. Kaikkina vuosina, jolloin velkasuhde ylittää tuon 40 prosentin tason, pitäisi velkasuhdetta alentaa yhden prosenttiyksikön edestä.
Jos tämä ei hoidu luonnostaan talouskasvun seurauksena, olisi tehtävä sopeutustoimia niin paljon, että tavoite saavutetaan.
Keskustelussa tämä on linkitetty EU:n uusiin finanssipoliittisiin sääntöihin. Kuinka paljon ne vaikuttavat tähän?
Hallitus on tosiaan perustellut esitystä EU:n uusilla finanssipolitiikan säännöillä. Tämä perustelu kuitenkin ontuu, koska EU:n finanssipolitiikan säännöt edellyttävät ainoastaan sitä, että kansallinen lainsäädäntö on sopusoinnussa EU-tason sääntöjen kanssa. Hallituksen esittämä velkajarru menee kuitenkin paljon pitemmälle kuin EU-säännöt.
”Meille 40 prosentin tavoite on epärealistinen.”
EU:n finanssipolitiikan säännöissä velkasuhdetavoite on 60 prosenttia – ei 40 prosenttia. Sopeutustoimia ei tarvitse EU-sääntöjen näkökulmasta tehdä, jos velkasuhde on alle 60 prosentin tasolla. Lisäksi EU-sääntöihin sisältyvä velkaturvalauseke edellyttää 60–90 prosentin velkasuhdetasolla julkisen velan vähentämistä vuosittain 0,5 prosenttiyksikön edestä. Toisin sanoen velkaa pitää Suomen nykyisellä julkisen velan tasolla vähentää velkajarrulain perusteella kaksinkertaisesti EU-sääntöihin verrattuna.
Velkajarrulaissa Suomen julkisen talouden alijäämän laskentaa myös kiristettäisiin, kun sosiaaliturvarahastojen ylijäämät poistettaisiin julkisen talouden rahoitusaseman arvioinnista. Tämäkään ei liity EU:n finanssipolitiikan sääntöihin. EU-tason laskennassa sosiaaliturvarahastojen ylijäämät edelleen otetaan huomioon julkisen sektorin ali- tai ylijäämiä laskettaessa.
Onko Suomi siis luomassa huomattavasti tiukemmat omat säännöt kuin EU edellyttäisi?
Kyllä. EU-säännöt ovat jo lähtökohtaisesti nimenomaan Suomelle erittäin tiukat. Niiden vaikutusta on myös selvästi terästetty poistamalla Suomen omasta aloitteesta työeläkelaitosten ylijäämät julkisen velan laskennasta.
Nyt kuitenkin luodaan kokonaan uusi kansallinen velkajarru, joka etenkin kasvavan velan tilanteissa pakottaa Suomen aiempaa tiukempaan talouskuriin.
Mitkä ovat velkajarrun suurimmat ongelmat?
Suurin ongelma on siinä, että laki saattaa johtaa talouspoliittiseen noidankehään. Sopeutustoimet voivat huonoimmassa tapauksessa heikentää talouskasvua niin paljon, että velkasuhde ei pääse taittumaan. Tämän seurauksena sopeutustoimia määrättäisiin yhä enemmän ja talous ajautuisi jatkuvan sopeuttamisen kierteeseen.
Toisaalta absurdin alhainen 40 prosentin julkisen velan tavoite johtaa tilanteeseen, jossa olemme käytännössä tästä ikuisuuteen joko tekemässä sopeutustoimia tai valmistautumassa niiden tekemiseen.
Tällä on huomattavia vaikutuksia siihen, millaista yhteiskuntapolitiikkaa Suomessa voidaan jatkossa harjoittaa. On vaikea nähdä, että pohjoismainen malli saisi riittävästi happea tällaisessa tilanteessa.
Tarkoitatko, että hyvinvointiyhteiskunnaksi kutsuttu malli olisi tiensä päässä?
Puhun mieluummin hyvinvointivaltiosta. Ei se kaadu yhteen päätökseen, vaan tuhanteen viiltoon. Tämä laki tekee niitä viiltoja sitten useamman kerralla.
Toisin kuin Saksassa, Suomessa velkajarrulakia ei olla kirjaamassa perustuslakiin. Kuinka paljon se lopulta sitoisi tulevia hallituksia?
Tältä osin ratkaisevaa on, millaisen roolin velkajarru saisi 2027 ja 2031 alkavilla hallituskausilla. Lain perusteella sopeutusvaateet tulisivat talouspolitiikan arviointineuvostolta, mutta periaatteessa näitä vaateita ei ole pakko noudattaa, jos päätös perustellaan eduskunnassa.
Jos seuraavien hallituskausien aikana kuitenkin institutionalisoituu ja normalisoituu menettely, jossa arviointineuvoston kantaa seurataan kuin piru Raamattua, tulee laista tosiasiallisesti hyvin sitova.
Olisi siis mahdollista, että talouspoliittista valtaa annettaisiin merkittävällä tavalla täysin politiikasta ulkopuoliselle taholle eli talouspolitiikan arviointineuvostolle? Tämä kuulostaa valtavalta vallansiirrolta.
Näin tulisi tosiaan tapahtumaan. Kyse on neuvostosta, jonka jäsenet valtioneuvosto valitsee yliopistojen ehdotuksen pohjalta.
Jos neuvosto saisi merkittävää poliittista valtaa, tulisi neuvoston valintatilanteesta koko yhteiskuntapolitiikan tulevaisuuden kannalta merkittävä hetki ja valinta väistämättä politisoituisi uudella tavalla.
Ruotsissa puolueet ovat sopineet yhdessä julkisen talouden hoitamisesta. Voisiko Suomi ottaa siitä mallia?
Se olisi järkevämpi ratkaisu kuin tämä esitys. Ongelma näissäkin malleissa on kuitenkin siinä, miten kasvupolitiikka sidotaan osaksi velan vähentämisen kokonaisuutta. Usein parlamentaarisissa sopimuksissa ajatuksena on, että asetetaan joku sopeutuspolku, joka sitten voidaan realisoida poliittisesta kannasta riippuen joko veronkorotuksilla tai menoleikkauksilla.
Ongelma on kuitenkin siinä, että Suomessa velkasuhde ei käytännössä ikinä ole taittunut, jos kasvu on jäänyt kituliaaksi. Pelkistä sopeutustoimista ei ole hyötyä velkatavoitteen saavuttamisessa.
Hallituksen esitystä on puolusteltu sillä, että se ei tarkoita 50 vuoden sopeutusta. Yksi näkemys on seuraavanlainen: ensin menopuoli pitää saada kuriin, sen jälkeen talouskasvu hoitaa sopeutuksen.
Ei se varmaan tarkoittaisikaan 50 vuoden yhtäjaksoista sopeutusta. Se kuitenkin tarkoittaisi tilannetta, jossa vuosikymmenien ajan joutuisimme toistuvasti toteuttamaan sopeutuksia, valmistautumaan niihin tai rajoittamaan merkittävästi yhteiskuntapoliittisia uudistuksia.
Lisäksi tämän ajanjakson sisällä ajautuisimme toistuvasti itseään vahvistaviin kierteisiin, joissa leikkaukset syventäisivät taantumaa ja kasvattaisivat velkasuhdetta. Varmaan nämäkin kehät lopulta päättyisivät kriisien jälkeen, mutta niiden aiheuttama tuho olisi suurta.
Onko sillä lopulta väliä, mikä prosenttiluku julkisen velan osalta velkajarruesitykseen on kirjattu? Valtiovarainministeriö päätyi 40 prosenttiin siksi, että se on pohjoismaalainen taso.
Se on pohjoismaalainen taso, mutta Suomi ei valitettavasti enää ole pohjoismaalaisella julkisen velan tasolla. Tämä on seurausta siitä, että finanssikriisin jälkeen Suomi ei päässyt takaisin vahvalle kasvu-uralle toisin kuin vaikkapa Tanska ja Ruotsi. Meille 40 prosentin tavoite on epärealistinen.
Yksittäisten prosenttilukujen heittely on epä-älyllistä, koska tunnetusti EU:n 60 prosentin raja julkiselle velkaantumiselle ei sekään perustu mihinkään. Siitä huolimatta: mikä olisi realistinen velkatavoite Suomelle? Vai pitäisikö ennemmin puhua muista yhteiskunnallisista tavoitteista?
Tärkeintä Suomelle julkisen velan näkökulmasta olisi saada ensiksi velan kasvu taittumaan ja sitten velkasuhde lasku-uralle. Kyllä meidän vähintään alle 80 prosenttiin olisi hyvä päästä ja pidemmällä aikavälillä voidaan tavoitella 60 prosentin tasoa.
Se on selvää, että talouspolitiikan pääasiallisena tavoitteena tuskin kenenkään kannattaa pitää julkisen talouden tasapainoa, vaan joidenkin yhteiskunnallisten ideaalien toteuttamista. Toivottavasti kenenkään elämä ei ole niin visiotonta ja ilotonta, että julkisen talouden tasapaino olisi se asia, jota eniten maailmalta haluaa.
UTAK on todennut jakavansa huolen julkisesta velkaantumisesta. Jos ei velkajarrulla, miten tähän ongelmaan pitäisi vastata?
Tarvitaan kahdenlaisia toimenpiteitä. Ensinnäkin meidän on hyväksyttävä, että elinkeinorakenteemme ei uudistu riittävän nopeasti suhteessa tämänhetkisiin ongelmiimme. Sitä on pakko jouduttaa teollisuuspoliittisin keinoin. Teollisuuspolitiikkaa on myös tuettava keventämällä julkisten investointien ja yksityisten investointien tukitoimien budjettikuria.
Toiseksi tarvitaan myös sopeutustoimia vakauttamaan julkista taloutta, mutta ne olisi suunnattava vain toimenpiteisiin, joista ei aiheudu merkittävää haittaa kotimaiselle kysynnälle. Lisäksi sopeutustoimet on ajoitettava jatkossa vain tilanteisiin, joissa talouskasvu on luotettavasti käynnistynyt.
Millaiset sopeutustoimenpiteet eivät aiheuttaisi merkittävää haittaa kotimaiselle kysynnälle?
Eri tutkimuksissa on todettu, että lähtökohtaisesti verotoimenpiteiden vaikutus kokonaiskysyntään on vähäisempi kuin menotoimien. Verotoimien sisälläkin pitäisi kuitenkin välttää ennen kaikkea pieni- ja keskituloisten ansiotulojen tai arvolisäveron korotuksia.
Esimerkiksi listaamattomien yhtiöiden osinkoverohuojennuksen lopettaminen tai perintöveron tiukentaminen voisivat olla toimivia keinoja. Myös yhteisöveron alennukset kannattaisi perua.
Ympäri länsimaailmaa tilanne on pitkälti sama: muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta julkiset taloudet ovat alijäämäisiä, investointitarve iso ja demografinen muutos painaa. Poliitikkojen on helppo sanoa, että pitää panostaa kasvutoimiin.
Kasvua ei vain kuulu, ja jos kuuluu, rahat menevät herkästi julkisen talouden asemesta upporikkaille omistajille. Helppo kysymys: Mikä olisi tähän ratkaisu?
Ei asia aivan näinkään ole. Joe Bidenin (2020–2024) kaudella itse asiassa Yhdysvalloissa julkinen velka pysyi pandemiasta ja korkojen rakettimaisesta noususta huolimatta aiemmalla tasolla, kasvu oli vahvaa ja pieni- ja keskituloisten tulokehitys oli positiivista – jopa parempaa kuin suurituloisimpien keskuudessa.
Bidenin hallinto onnistui tässä yhdistelemällä sosiaalipoliittisia uudistuksia ja teollisuuspolitiikkaa. Ei se demokraattinen sosialismi tämän kummempaa ole, sanoisi Kalevi Sorsa.
Kiitos keskustelusta, Lauri Holappa.
uutiskirje 
