Entinen taistolaisvaikuttaja ja vasemmistoliiton pitkäaikainen kansanedustaja Jaakko Laakso tietää, että moni pettyy hänen muistelmateokseensa Punainen takapiru. Kirja liittyy siihen pitkään jatkumoon, jossa entiset taistolaiset vaikenevat kokemuksistaan vähemmistökommunistien toiminnassa.
Tätä ennen tänä vuonna vaikenemisen kulttuuria ovat harjoittaneet levytuottaja Atte Blom Elina Saksalan kirjoittamassa elämäkerrassa alkusyksyllä ja monet taistolaislauluklassikot runoillut Aulikki Oksanen talvella ilmestyneessä elämäkerrassaan Hyppy syreenien tuleen, jonka kirjoitti Helena Ruuska.
Jaakko Laakso perustelee teoksen jälkisanoissa omaa vaikenemistaan sillä, että arkistomateriaalia kyllä riittäisi, mutta ne kokemukset ”jaksavat kiinnostaa tätä nykyä harvoja”.
Joten hän kirjoittaa vuosien 1981–1982 presidenttipelistä ja Ahti Karjalaisesta, SKP:n puheenjohtajan Aarne Saarisen pyrinnöistä presidenttiehdokkaaksi vuoden 1982 vaaleissa ja puolustusvaliokunnan kohulausunnosta vuonna 1994.
Nekö sitten jaksavat kiinnostaa tätä nykyä?
Toki paljosta muustakin hän kirjoittaa. Laakso tuntuu olleen aina siellä missä tapahtuu – sekä kotimaassa että ulkomailla. Euroopan neuvoston parlamentaarisen yleiskokouksen vasemmistoryhmän kymmenvuotinen puheenjohtajuus vei hänet moneen kuumaan paikkaan ja tutustutti maanosan poliitikkoihin laidasta laitaan.
Siitä pääsin kerran itsekin nauttimaan. Olin osa suomalaista toimittajaryhmää, joka oli Strasbourgissa seuraamassa Euroopan neuvoston tavallista tärkeämpää istuntoa. Asialistalla oli äänestys Venäjän hyväksymisestä neuvoston jäseneksi. Olimme europarlamentin jättirakennuksessa hoomoilasina, koska emme tienneet yhtään, kuka on kuka.
Jaakko Laakso pelasti tilanteen. Hän toi haastateltaviksemme eri poliittisten ryhmien keskeisiä vaikuttajia ja tuntui olevan jokaisen kanssa kuin kala vedessä.
Vuoden 1968 ylioppilaat avainroolissa
Muistelmiensa mukaan Laakso oli ensimmäinen suomalainen, joka sai tietää, että Turkki aikoo vastustaa Suomen ja Ruotsin Nato-jäsenyyttä. Ja hän oli myös ainoa Tamminiemen sisäpiirin ulkopuolinen, joka tiesi, ettei presidentti Urho Kekkonen pysty jatkamaan presidenttinä vuonna 1981. Tämän tiedon hän sai neuvostosuhteidensa kautta.
Lisäksi oikeastaan Laakso oli Tarja Halosen presidenttiehdokkuuden varhaisin takapiru.
Silti on lähes rikollista, joka tapauksessa täysin käsittämätöntä, että Jaakko Laakso jättää taistolaisuuden muistelmiensa ulkopuolelle. Hän oli liikkeen keskeisiä ja loistavana puhujana sekä Tiedonantajan toimittajana vaikutusvaltaisimpia toimijoita. Hän jos kuka tietää, mitä tapahtui ja miksi.
Kun Laakso itse vaikenee, täytyy lainata hieman poliittisen historian professorin Kimmo Rentolan vuonna 1990 julkaisemaa erinomaista artikkelia Kevään 1968 isänmaan toivot nuortaistolaisuudesta.
Rentolan mukaan taistolaisuuden synnyssä keskeisiä olivat vuoden 1968 ylioppilaat. Laakso oli yksi heistä.
”Nimenomaan vuoden 1968 tulokkaat olivat se kriittinen massa, joka tarvittiin 60-luvun ihanteista luopumiseen ja uuden aatteen läpimurtoon”, Rentola kirjoitti.
Taistolaisen nuorisoliikkeen ja sen Toveri-nimisen lehden perusti ”ratavarren ryhmä”, johon kuuluivat Aku Alanen (Järvenpään yhteiskoulu), Jaakko Laakso (Keravan yhteiskoulu) ja Alpo Halonen (Lahden lyseo).
Kyllä tämä ja sen jälkeiset vaiheet vähän kiinnostaisivat tänäänkin. Etenkin verrattuna siihen, että Laakso käsittelee muistelmissaan menneiden vuosikymmenten tapahtumia paitsi Euroopan neuvoston kokemustensa, myös puolustusvaliokunnan varapuheenjohtajuutensa kautta. Mutta myöhemmästäkin vasemmistopolitiikasta hän vaikenee.
Muistelmissa kerrotut nimet ja tapahtumat ovat tuttuja enää politiikan veteraaniharrastajille.
Olisi ollut kiinnostavaa tietää myös, miksi politiikalle kaikkensa yli 40 vuotta antanut Laakso katosi kokonaan kuvasta jäätyään pois eduskunnasta vuoden 2011 vaalien jälkeen. Hän on vasta hiljattain aktivoitunut uudelleen, nyt kirjoittamaan putinistien perustaman Naapuriseuran lehteen. Mutta kirjassa Laakso ei käsittele myöskään Venäjän Ukrainassa käymää sotaa, ei puoleen eikä toiseen.
Suomi hivutettiin Natoon
Punaisen takapirun jonkinlaisen punaisen langan muodostaa Suomen pitkä hivuttaminen Natoon, niin kuin Laakso asian koki, kokee ja tulkitsee tapahtumia. Tässä muistelmien pääkonna on entinen pääministeri Paavo Lipponen, joka kiisti asian keväällä ilmestyneissä muistelmissaan Valtionhoitaja.
Laakson mukaan hivuttaminen alkoi vuonna 1997, kun Yhdysvallat tarjosi Suomelle Nato-jäsenyyttä Lipposen ensimmäisellä pääministerikaudella. Suomi oli silloin alkanut valmistella isäntämaasopimusta Naton kanssa. Jäsenyyden kannalla olivat myös presidentti Martti Ahtisaari ja Puolustusvoimien uusi komentaja Juhani Kaskeala.
Edellytykset Natoon liittymiselle eivät kuitenkaan toteutuneet. Kansa vastusti, ja niin vastusti myös presidentiksi vuonna 2000 valittu Tarja Halonen.
Isäntämaasopimus vietiin läpi vasta vuonna 2014 presidentti Sauli Niinistön ja pääministeri Alexander Stubbin johdolla.
Laakson mukaan Nato-jäsenyyden toteutumista kaavailtiin joissain piireissä vuoden 2003 eduskuntavaalien jälkeen. Tämän hänelle vahvisti Tarja Halonen vuoden 2003 kesällä. ”Joku porukka oli jo sopinut Suomen Nato-jäsenyydestä”, Halonen oli kertonut Laaksolle Kultarannassa.
Lipponen Washingtonissa, vain Laakso tajusi
Lipponen oli pohjustanut asiaa Yhdysvaltain vierailulla marraskuussa 2002. Yhdysvallat valmistautui silloin täyttä päätä hyökkäämään seuraavan vuoden alussa Irakiin.
Vuoden 2003 vaalit ratkesivat kuitenkin siihen, mitä Lipponen oli mennyt lupaamaan presidentti George W. Bushille. Keskusta nousi täpärästi suurimmaksi puolueeksi, kun puheenjohtaja Anneli Jäätteenmäki nosti vaalikeskusteluissa esiin Lipposen lupaukset Suomen liittymisestä Yhdysvaltain johtamaan liittoumaan ja ristiriidan siitä, mitä oli puhuttu ja mitä siitä kerrottiin julkisuuteen.
Mutta todellinen keskustan vaalivoiton takapiru oli luonnollisesti Jaakko Laakso. Hän oli ainoa poliitikko, joka tiesi, että Washingtonissa oli puhuttu muuta kuin mitä julkisuuteen kerrottiin, ja tajusi asian poliittisen merkityksen. Nostaessaan Washingtonin keskustelut julkisuuteen Laakso tarjoili keskustalle vaalivoiton ja Jäätteenmäelle pääministeriyden avaimet käteen.
Sitä seurasi Laakson mukaan Lipposen kosto: hänet pudotettiin pois Euroopan neuvoston Suomen valtuuskunnasta ex-pääministerin määräyksestä.
Kirjan mukaan demarit junailivat Jäätteenmäen selän takana operaatiota, jolla hänen kaatamisensa jälkeen Lipponen olisi noussut kolmannen kerran pääministeriksi.
Mitä Nato-jäsenyyteen tulee, se toteutui vasta vuonna 2022. Laakson tulkinnan mukaan ”tekosyynä käytettiin Venäjän hyökkäystä Ukrainaan”.
Henkilö katoaa muistelmissa
Laakso kuvaa muistelmissaan ylätason tapahtumia ja henkilöitä menneiltä vuosikymmeniltä. Vähäistä inhimillistä puolta edustavat kokemukset Moskovan puoluekoulussa 1970-luvun lopulla ja puhujamestaruus Äidinkielenopettajien liiton tilaisuudessa Lappeenrannassa kesällä 1984.
Pian sen jälkeen Yleisradio järjesti puhekilpailun Laakson ja konkaripoliitikko Johannes Virolaisen välille, koska ennakkosuosikki Virolainen oli estynyt osallistumaan Lappeenrannan kilpailuun.
Laakso voitti senkin.
Kokoomuksen Ilkka Kanervan kanssa Laakso teki yhteistyötä 55 vuotta. Siitäkin hän kertoo vain poliittisen pelin kautta. Tämä harvinainen äärivasemmistolaisen ja kokoomuslaisen yhteistyö ja ystävyys olisi ansainnut tulla valotetuksi muutenkin.
Mutta se on kuvaavaa koko Punaiselle takapirulle: muistelmateos kuvaa politiikkaa, juonitteluja ja henkilöitä, mutta läsnäolon tuntu ja lämmin kosketus puuttuvat.
Ex-poliitikko ja muistelmakirjailija Jaakko Laakso ulkoistaa itsensä kaikkialla häärääväksi poliittinen toimija Jaakko Laaksoksi, joka on tavannut tärkeitä henkilöitä ja ollut aina oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Kun on elänyt kymmeniä vuosia politiikkaa, on pakosta kokenut iloa, surua, vihaa, pettymyksiä, onnistumisen euforiaa ja tappion karvasta kalkkia.
Tämän inhimillisen puolen Laakso on taistolaisuuden lisäksi halunnut aktiivisesti unohtaa. Lopputulos on hyvältä kirjoittajalta puiseva.
Jaakko Laakso: Punainen takapiru. 416 sivua, Docendo 2025.
uutiskirje 