Ei, progressiivinen rock, tuttavallisesti proge, ei päättynyt Suomessa 1970-luvulla Wigwamin LP-levyyn Dark Album (1978), johon kaikkien aikojen paras bändi lopetti toimintansa. Eikä se loppunut 1970-luvun maineikkaimpien progemuusikoiden lukuisiin soololevyihinkään seuraavilla vuosikymmenillä. Itse asiassa suomiproge on kukkinut runsaimpana ja monimuotoisimmillaan 2000-luvulla.
Tämä on ehkä olennaisin havainto tamperelaisen kirjastonhoitajan ja progehistorioitsijan Matti Pajuniemen järkälemäisestä kirjasta Virtojen kiharat. Nimensä se on sanonut Pekka Pohjolan biisistä hänen ensialbumillaan Pihasilmä, kaarnakorva (1972).
Pajuniemi on aiemmissa kirjoissaan kertonut progressiivisen rockin historian vuodesta 1967 vuoteen 2020 meillä ja muualla kirjoissaan Aamunkoiton portit, Unisatama ja Prog Finlandia.
Virtojen kiharat tuo suomiprogen koko historian yksiin kansiin tänä vuonna ilmestyneisiin levytyksiin asti. Se kertoo tiiviisti alan legendojen Wigwamin, Tasavallan Presidentin ja Tabula Rasan sekä monien vähemmälle huomiolle jääneiden 1970-luvun suuruuksien tarinat. Ne ovat alan harrastajille tuttuja, joten oleellisempaa on, mitä niiden jälkeen tapahtui.
Ja kyllä on tapahtunut, ja kyllä on Pajuniemi levyjä kuunnellut ihan tajuttoman määrän. 1980-luku oli hänen mukaansa huonoin kausi suomalaisessa progessa, mutta sen jälkeen bändejä on ollut satoja. Useimmat niistä jäivät yhden pitkäsoiton – kaikki eivät sitäkään – ihmeiksi, mutta alan aluskasvillisuus kertoo suuresta innoittuneisuudesta ja motivaatiosta, vaikka menestystä ei tullut.
Pajuniemi kuvaa marginaaliin jääneiden yhtyeiden musiikkia niin ilmeikkäästi, että jokaisesta syntyy jonkinlainen käsitys, mistä on ollut kyse. Suoratoistopalveluista löytyy kirjan tueksi yllättävän paljon aikanaankin olemattomalle huomiolle jääneitä levyjä, joilta voi ihmetellä bändien soittotaittoa, sävellysten kiharaisen korkeaa tasoa ja sanoitusten progemaisen hämärää sanomaa.
Monissa muuten hyvissä bändeissä kompastuskiveksi tuntuisivat osuvan puutteet laulutaidossa ja englannin kielen ääntämyksessä. Toisaalta monissa yhtyeissä on ollut erittäin hyviä naislaulajia, jotka olisivat ansainneet suuremman huomion.
Blues Sectionista Viimaan
Uudemmista progeksi luokiteltavista bändeistä listasuosioon ovat yltäneet Kingston Wall, CMX ja Von Hertzen Brothers. Aivan viime aikoina levyttäneitä erittäin tasokkaita bändejä ovat ainakin Vesilinja ja Viima. Progeksi voidaan laskea myös monimuotoinen Saimaa, jonka pitkä kiertue päättyy joulukuussa Kulttuuritalolle.
Pajuniemen Virtojen kiharat kuuluu jokaisen musadiggarin lukemistoon matkaoppaaksi siinä, mitä kaikkea herkkua Suomessa on proge-nimikkeen alla julkaistu Blues Sectionista kirjassa viimeiseksi esiteltyyn Viimaan, jonka pakahduttavan tyylikäs viiden tähden levy Väistyy mielen yö ilmestyi viime vuonna.
Bändiesittelyjen lisäksi Pajuniemi on haastatellut muutamia nykyprogen tekijöitä ja progea nykyisin julkaisevien levy-yhtiöiden toimijoita. Suuri osa suomalaisista bändeistä on saanut levynsä julki italialaisten ja ranskalaisten yhtiöiden kautta. Levy-yhtiöissäkin aluskasvillisuus on runsasta, vaikka kaupallisesta menestyksestä voidaan vain haaveilla.
Kansitaide jää hyödyntämättä
Pajuniemi hyödyntää kirjassaan paljon hiipuneen progeyhdistys Colossuksen lehdessä julkaistuja haastatteluja ja arvioita, ja antaa näin nykyään vaikeasti ellei mahdottomasti saatavilla oleville asiantunteville jutuille uuden elämän. Tämä on merkittävä progekulttuuriteko.
Yli 400-sivuinen Virtojen kiharat on progediggarin ja laajemminkin musadiggarin aarreaitta sisällöltään. Esineenäkin se voisi olla upea, jos sivut eivät olisi kuvaliitettä lukuun ottamatta mustavalkoiset. Suurin osa progelevyistä on kansiltaankin taideteoksia. Kirjassa ne ovat pieniä ja mustavalkoisia, joten lukija ei saa levynkansien loistokkuudesta oikeastaan kalpeaakaan aavistusta.
Tämä on varmasti ollut täysin ymmärrettävä kustannuskysymys.
Pajuniemi kirjoittaa tavattoman pitkiä kappaleita. Lisäksi bändejä esitellään pötkössä niin, että on vaikea erottaa, milloin siirrytään yhtyeestä toiseen. Tätä olisi voinut helpottaa lihavoimalla bändin nimen, kun se tulee ensi kerran mukaan tekstiin. Sinänsä Pajuniemi kirjoittaa kyllä niin mukaansa tempaavasti, että tämäkin on pieni haitta.
Eetu Pellonpään piirtämä kansikuva täydentää huolellisesti ja paneutuneesti toteutetun innostavan teoksen, joka toimii kattavana oppaana kiehtovalle musiikkimatkalle uusiin ulottuvuuksiin.
Matti Pajuniemi: Virtojen kiharat – suomalainen progressiivinen rock. 430 sivua, Aviador 2025.
uutiskirje 
