2000-luvun alussa televisiossa pyöri sarja, jossa poliitikot puhuvat kuin nerot, toimivat kuin pyhimykset ja kantavat sydämessään pyyteettömän yhteisen hyvän palvelemisen jaloa liekkiä. Sarja oli fanifiktiota politiikasta, ja sen katsominen 2020-luvulla on ikkuna Y2K-aikakauden mielenmaisemaan.
Yhdysvaltalaisen West Wing -sarjan ensimmäinen jakso esitettiin vuonna 1999. Olin silloin 9-vuotias, enkä varsinaisesti kuulunut sarjan kohdeyleisöön. Sarjaa tehtiin seitsemän tuotantokauden ajan, ja se päättyi vasta vuonna 2006.
West Wing on tarina hallinnosta, joka on yhtä aikaa älykäs, syvästi moraalinen ja järkähtämättömän idealistinen. Tuon hallinnon kriisit ratkaistaan usein kauniilla puheilla tai viime hetken älynväläyksillä. Poliittiset vastustajat uskovat järkipuhetta, ja lakikirjoista löytyy aina porsaanreikä, joka mahdollistaa mahdottoman.
Kriisit ratkaistaan usein kauniilla puheilla tai viime hetken älynväläyksillä.
Aikuistuttuani en jaksanut katsoa West Wingiä, vaikka se tulikin suoratoistopalveluihin. Tiesin kuitenkin, että kyseessä oli Laatusarja, joka sai ylistäviä arvioita Atlantin molemmilla puolilla ja jota minun – politiikasta kiinnostuneen nuorehkon miehen – olisi varmaankin mielenkiintoista katsoa. Vielä pitkälle 2020-luvulle poliitikot ja heidän liepeillään pyörivät takapirut vasemmalta oikealle kehuivat sarjaa kahvipöytäkeskusteluissa ja suosittelivat sitä kernaasti.
Syksyllä 2024 perheeseemme syntyi vauva, jonka kanssa vietin kahdestaan monia unettomia öitä. Silloin päätin viimein ottaa suosittelijoiden neuvosta vaarin ja katsoa sarjan alusta loppuun.
Kehujat olivat oikeassa. West Wing on erinomainen televisiodraama, jonka viehätys perustuu Aaron Sorkinin luomiin kiinnostaviin henkilöhahmoihin, nokkelaan käsikirjoittamiseen ja kirkasotsaiseen edistys- ja demokratiauskoon. Hymähtelin sen idealismille ja kritiikittömälle USA-fanitukselle, mutta silti sarja piti minut otteessaan alusta loppuun.
Fanifiktiota demokraateista
Pohjimmiltaan West Wing on fanifiktiota. Se on tarina kuvitteellisesta demokraattipresidentti Josiah ”Jed” Bartletista (Martin Sheen) ja hänen hallinnostaan. Bartlet itse on täydellinen poliitikko: taustaltaan hän on taloustieteilijä ja Nobel-voittaja. Hän on neljää kieltä sujuvasti puhuva harras roomalaiskatolilainen, jolla on liberaalit arvot. Hän on vastuullinen ja läsnäoleva perheenisä, joka muistaa jokaisen henkilökuntansa jäsenen nimen. Presidentti Bartletin hahmossa yhdistyvät valtiomies, professori, seurakuntapastori, pubivisailija ja sarkasmin mestari.
Sarja on tehty todella taidokkaasti. Sitä on ilo katsoa ja se pitää otteessaan vielä neljännesvuosisadankin jälkeen. Henkilöhahmotkin ovat kutkuttavalla tavalla kiehtovia. Jokainen sarjan päähenkilöistä on omalla tavallaan mielenkiintoinen, ja näyttelijäsuoritukset ovat tasaisesti huippuluokkaa.
Toinen West Wingin vahvuus on sen kutkuttava dialogi, jota voisi verrata pingisotteluun. Näppärä dialogi kimpoilee rytmikkäästi hahmojen välillä, ja nasevat repliikit osuvat maaleihinsa tyydyttävällä tavalla. Dialogikohtaukset ovat kuin Broadway-musikaalia ilman musiikkia: täynnä rytmiä ja hohtoa – ja täysin epäuskottavia. Sarjan aikanaan uraauurtava innovaatio olivat walk and talk -kohtaukset, joissa käveltiin ympäri Valkoisen talon länsisiiven käytäviä samalla, kun keskusteltiin veroista ja valtiontalouden alijäämästä.
Jokainen jakso on kuin pyörremyrsky, joka vie katsojan läpi kansainvälisten kriisien, kiihkeiden sisäpoliittisten draamojen ja ilmeisesti loputtomien käytävien. Jos uskoo tarpeeksi kovasti, sarja saa Yhdysvaltain hallinnon näyttämään taianomaiselta koneistolta, jossa muutama nero oikealla paikallaan voi pelastaa koko maailman.
Tässä kohtaa vuosituhannen vaihteen liberaalit hurrasivat niin, että melkein läikyttivät lattejensa vaahdot. He katsoivat West Wingiä ja näkivät tulevaisuuden. Näkyykö mitään tästä tulevaisuudesta Trumpin Amerikassa?
West Wing on vauraiden, liberaalien yhdysvaltalaisten fantasia siitä, millaista amerikkalainen politiikka voisi olla. Tai jopa siitä, millaista sen pitäisi olla. Bartletin hallinto on täynnä presidentin kaltaisia supersuorittajia. Valkoisen talon erityisavustajat ajattelevat salamannopeasti ja puhuvat hienommin kuin amerikkalaisten huippuyliopistojen älykköklubilaiset.
Lisäksi kaikki ovat tietenkin myös hyvännäköisiä ja tyylikkäitä. Jokainen ongelma saa osakseen kunnianhimoista ja pohdiskelevaa pohdintaa. Jokainen hahmo säteilee sellaista älykkyyttä ja herkkyyttä, että katsojan tekee mieli hetken ajan uskoa, että tällaista politiikka oikeasti on.
Tässä piilee West Wingin taika: se ei yritäkään olla totta. Se on demokratian myyttinen seikkailutarina, jonka viesti on selvä: Yhdysvaltojen politiikka voi toimia, kunhan vain oikeat ihmiset johtavat sitä. Sarja ilmentää tahattomasti 2000-luvun alun amerikkalaisten liberaalien suurinta heikkoutta: uskoa siihen, että jos vain oikeat ihmiset – sankarit – pääsevät valtaan, kaikki ongelmat ratkeavat.
Jos vain oikeistokonservatiivit pääsisivät kuulemaan sen parhaan argumentin oikein esitettynä, he lakkaisivat olemasta oikeistolaisia ja konservatiivisia. West Wingin politiikkaihanne on liberaalin, vauraan amerikkalaisen ihanne: Emmekö voisi vaan kaikki sopia erimielisyytemme?
Politiikka ei kuitenkaan toimi niin. Politiikka on, ja oli jo 25 vuotta sitten rumaa peliä, jossa kyse oli vallasta, sen saamisesta ja käyttämisestä. 2020-luvun amerikkalaisesta politiikasta on riisuttu kaikki naamiot, ja demokratia Trumpin Yhdysvalloissa on karua ja suoraa, laillisuuden rajalla horjuvaa vallankäyttöä. Siinä eivät voita älykkäin argumentti tai paras puhe, vaan kovin ja raain huuto.
Nykypäivän politiikassa Bartletin hallinto kaikkine supersankareineen ei selviäisi viikkoakaan.
Kuvaavaa on sekin, että West Wingissä politiikan päämääränä ei ole vallankäyttö tai edes poliittisten päämäärien edistäminen, vaan ”hyvä hallinto”. Sarjassa kompromissit ja lehmänkaupat nostetaan suurimmiksi onnistumisiksi. Eräässä jaksossa demokraatti- ja republikaanipoliitikot vääntävät ensin peistä siitä, pitäisikö USA:n sosiaaliturva yksityistää. Lopulta jaksossa päädytään kompromissiin, jossa päädytään yksityistää puolet sosiaaliturvasta. Riita poikki ja voita väliin, kaikki ovat tyytyväisiä. Taustalla soi toiveikas, isänmaallinen musiikki.
Liberaalit hurrasivat niin, että he melkein läikyttivät lattejensa vaahdot.
Toiveiden tynnyri
Sarja ei puhu hallinnosta sellaisena kuin se on, vaan sellaisena kuin liberaalit toivoisivat sen olevan. Tämä tekee siitä kauniin unelman ja yhden syistä, miksi yhdysvaltalaiset liberaalit ovat tuomittuja häviämään. Trumpin toisen kauden alussa meidän maailmamme demokraatit ovat vaalitappionsa päätteeksi sekaisin kuin seinäkellot, koska he eivät voi ymmärtää, miksei asioista haluta vain sopia. Liberaalit yrittävät asemoitua mahdollisimman keskelle poliittista spektriä ja hakea kompromisseja ajassa, joka kaipaa niiden sijasta päättäväistä toimintaa.
Samalla Trump-juna ryskyttää yhdysvaltalaisen demokratian läpi, puskien läpi MAGA-politiikkaa ja jättäen jälkeensä sekasortoa.
Kun West Wing pyöri televisiossa, historia oli loppu ja ideologiat menneisyyttä – tai ainakin niin annettiin ymmärtää. Kylmä sota oli ohi, terrorismi oli vasta heräämässä ja globalisaation synnyttämät haavat peitettiin kätevillä talouskasvun laastareilla. Bartletin hallinto oli juuri sitä, mitä 2000-luvun alun liberaalit halusivat nähdä: hyväntahtoinen mutta älykäs, voimakas mutta oikeudenmukainen.
Yksi sarjan suurista rajoitteista on se, että se katsoo politiikkaa eliitin näkökulmasta. West Wing esittää, että valta kuuluu eliitille – niille älykkäille huippuyksilöille, jotka tietävät paremmin kuin muut, ja ovat sen päälle vielä moraalisesti turmeltumattomia. Kansan ääntä ei länsisiiven käytävillä juuri kuulu, ellei joku Bartletin porukasta nosta sitä jalustalle kuin jonkinlaista retorista apuvälinettä. Tämä on sarjan suurin synti.
Kun katsoin aamuyön pikkutunteina jaksoja yksi toisensa jälkeen, näin aikakapselin. 1990-luvun lopulla haudatun toiveiden tynnyrin, joka on täynnä sellaista toivoa, jota on vaikea tunnistaa tämän päivän poliittisessa ilmastossa. Siinä varmasti piilee myös sarjan edelleen väkevä viehätysvoima. Se tarjoaa pakomatkan tämän päivän politiikasta ja massiivisista ongelmista: ilmastokriisistä, massatyöttömyydestä, sodista ja kansanmurhasta.
Tämän päivän hallinto on likaista. Tämän päivän poliitikot eivät juokse käytävillä kirkkaissa puvuissaan, vaan raatelevat toisiaan kuin häkkiin vangitut vihaiset pedot. West Wingin kuvittelema maailma on loistokas, mutta samalla täysin hampaaton.
Vaikka West Wing on kuvaus 2000-luvun alusta, on se relevantti vielä 2020-luvullakin.
Tosimaailmassa demokraatti Barack Obama valittiin presidentiksi pian West Wingin päättymisen jälkeen, ja hänen hallintonsa (jonka jäsenet olivat epäilemättä katsoneet West Wingiä kunnes DVD-levyt kuluivat puhki) ryhtyi toteuttamaan Jed Bartletin tyylistä, kompromissihakuista politiikkaa.
Obama ei käyttänyt vaaleissa saamaansa mandaattia ja enemmistöjä viedäkseen läpi omia tavoitteitaan. Sen sijaan hän pyrki neuvottelemaan kaikista keskeisistä hankkeistaan republikaanien kanssa ja kieltäytyi esimerkiksi viemästä aborttioikeutta liittovaltion lakiin, vaikka siihen olisi ollut kaikki mahdollisuudet. Obaman presidenttikaudella neljä republikaania jopa istui hänen hallituksessaan ministereinä.
Yhteistyöhön tarvitaan aina kaksi. Republikaanit näkivät kompromissihakuisuuden heikkoutena, jota käyttää hyväksi. Republikaanien kanssa neuvotteleminen vesitti Obaman suuret projektit, kuten terveydenhuoltouudistuksen, ja lopulta Obaman kauden lopulla republikaanit asettuivat täysin poikkiteloin torpedoimaan kaikkea, mitä Valkoinen talo esitti.
Demokraatit yrittivät hyvässä uskossa olla keskellä, mutta republikaanit menivät kauemmas oikealle. Lopputuloksena oli republikaanien luisuminen Trumpin ja hänen käskyläistensä haltuun. Tässä mielessä Trump on myös omahyväisten demokraattieliittien luomus.
Passivoivaa terapiaa
Kun West Wing pyöri televisiossa ensimmäistä kertaa, oli se yhdysvaltalaisille liberaaleille eräänlainen yhteinen terapiasessio. Se oli George W. Bushin republikaanien johtamassa Yhdysvalloissa juuri sitä, mitä liberaalit kaipasivat. Sarjan 45-minuuttiset jaksot olivat kerran viikossa tarjolla oleva hetken helpotus Afganistanin ja Irakin sotaretkien, sosiaaliturvaleikkausten ja Patriot Actin maailmasta.
Maalaistollona koetun Bush nuoremman sijaan liberaalit saattoivat nähdä Jed Bartletissa jalon filosofikuninkaan, joka ajatteli aina kansansa parasta ja teki jatkuvasti töitä sen eteen. On helppo nähdä, miksi Bushin ajan liberaalien mielikuvitus tuotti West Wingin. Miksi siis Trumpin aikakausi ei tuota omaa fantasiaansa? Ja millainen tuo fantasia voisi olla?
Todellisen maailman eliitti ei koostu hyväntahtoisista filosofikuninkaista.
2020-luvun versio Jed Bartletin hovista olisi täysin epäuskottava, ja se muistuttaisi liikaa Obaman aikakauden epäonnistumisista. Liberaalit tarvitsevat uuden fantasian, mutta mielikuvitus ei riitä sellaiseen.
Toisaalta fantasiat ovat myös vaarallisia, koska ne passivoivat. West Wing ei innosta eikä inspiroi. Se päinvastoin kannustaa luovuttamaan, koska West Wingin katsominen on korviketoimintaa poliittiselle aktivismille.
Kulttuuriteorian erikoismies Slavoj Žižek on kirjoittanut interpassiivisuuden käsitteestä. Se on alun perin filosofi Robert Pfallerin määrittelemä ilmiö, joka tarkoittaa interaktiivisuuden vastakohtaa. Interpassiiviset mediatuotteet eivät inspiroi toimintaan, vaan ne ovat toiminnan korvikkeita. Pfaller ja Žižek havainnollistavat tätä viittaamalla valmiiksi naurettuihin televisiokomedioihin: kun naururaita hoitaa nauramisen katsojan puolesta, ei tarvitse itse edes hörähtää vitseille.
Toiminta on West Wingin naururaita. Koska sarjassa politiikka on huippupalkkaisten, huippuyliopistoissa kasvatettujen huippuyksilöiden asia, on sen viesti katsojalle: sinun ei tarvitse edes poistua kotisohvaltasi. Äänestä vain vaalipäivänä parhaita ja fiksuimpia tyyppejä ja luota siihen, että eliitti hoitaa homman.
Interpassiivisuuden ajatusta jatkoi brittiläinen teoreetikko Mark Fisher. Hän nostaa esimerkiksi Disneyn animaatioelokuva Wall-E:n, joka on sanomaltaan kapitalismi- ja kulutusyhteiskuntakriittinen. Elokuvassa ihmiskunta on ahneudessaan pilannut maapallon ja tehnyt siitä valtavan jätekasan, jota robotit yrittävät epätoivoisesti puhdistaa.
Yhteiskuntakriittisestä viestistään huolimatta Wall-E:n katsominen on Fisherin mukaan pohjimmiltaan passivoiva kokemus. Se ei kannusta toimintaan, koska elokuvan katsominen ja kriittisen näkökulman pohtiminen tuntuvat itsessään toiminnalta. (Toim. huom. Samalla tavalla kuin vasemmistolaisten kulttuuriesseiden lukeminen voi tuntua poliittiselta toiminnalta!)
Sama pätee West Wingiin. Sarjassa Jed Bartletin kahden presidenttikauden päätteeksi maailma on parempi paikka, joten katsojalle tulee sellainen olo, että nyt on osallistuttu. Onhan tässä seurattu hienon presidentin edesottamuksia seitsemän tuotantokauden ajan!
West Wing on upea. Se on loistava, koska sen maailmassa ei ole todellisia panoksia. Poliittisia päätöksiä tehdään äänellä, vimmalla ja ennen kaikkea kovalla vaivalla, mutta päätösten vaikutuksia ei näytetä. West Wing on poliittisen idealismin Las Vegas – paikka, jossa kaikki näyttää hyvältä, mutta mikään ei ole pysyvää. Tosin sillä erotuksella, että toisin kuin West Wingissä, Las Vegasissa kaikki eivät voi olla voittajia.
Onko se kestänyt aikaa? Tavallaan. Se on edelleen yhtä kiihkeä ja koukuttava kuin aikanaan, mutta se ei enää kerro mitään siitä maailmasta, jossa elämme.
Todellisen maailman eliitti ei koostu hyväntahtoisista filosofikuninkaista, jotka ajattelevat pyyteettömästi yhteistä etua. Meidän maailmassamme eliitti ajaa omaa häikäilemättömästi omaa etuaan, maksimoi valtansa ja pyrkii pitämään sen itsellään hinnalla millä hyvänsä.
Meitä eivät pelasta vallan huipulle pääsevät nerot, vaan tavalliset ihmiset, jotka West Wingin katsottuaan toteavat, että tämä ei voi olla parasta mihin pystymme.
uutiskirje 
