Joskus mieli murtuu syystä tai toisesta. Mielenterveyden ongelmat ovat kasvaneet kansantaudiksi sydän- ja verisuonitautien rinnalle. Naistenlehtien kuvailemat loppuun palamiset, naapurin persoonallisuushäiriö ja ystävän masennus ovat tuttuja monelle. Joskus mielenterveysongelma katsoo silmiin aamulla peilistä.
Sairastuneen on saatava apua mahdollisimman pian. Liian usein kuulee tarinoita tuntikausia päivystyksessä odottaneesta itsetuhoisesta nuoresta, kuukausia lähete kädessä keskusteluaikaa odottaneesta masentuneesta tai ahdistuneesta avohoitoon siirretystä ihmisestä.
Vielä 2000-luvullakaan yhteiskunta ei suhtaudu mielenterveysongelmien hoitoon pääsyyn, siten kuin esimerkiksi polvikipuun tai silmätulehdukseen. On särky psyykkistä tai fyysistä, avun tarpeeseen on vastattava pikimmiten. Elämä ei saisi olla peliä, jossa vahvin voittaa ja pääsee hoitoon. Hoitopaikasta ei pitäisi joutua taistelemaan, etenkään silloin kun voimat ovat täysin loppu. Ei voida vaatia, että jokaisella sairastuneella olisi läheinen joka taistelee hänen puolestaan hoitopaikan.
Hidastakaa hyvät ihmiset ennen kuin on liian myöhäistä.
On sääli, jos keskustellessamme mielenterveyspalveluista, hoitoon pääsystä tai sen saatavuudesta emme keskustelisi siitä, miksi tarvitsemme näin paljon palveluita ja hoitoa. Onko yhteiskunta muuttunut vaativammaksi? Sairastuuko mieli tässä oravanpyörässä?
Elämänmenosta on koko ajan tulossa enemmän Take away -henkistä nopeaa, juosten juotua kahvia. Ei ole mikään ihme, että aina ei jaksa, kun pitäisi antaa 100 prosenttia työssä, 100 prosenttia harrastuksissa, maailma pitäisi pelastaa ja joskus muistaa käydä juoksemassa maratooni jos toinenkin. Tehokas on oltava ollakseen kelpo kansalainen.
Sosiaali- ja terveysalan ihmisenä, kukkahattutädiksikin haukuttuna, aion silti jakaa neuvon: hidasta. Aion tämän myös omaan peiliini kirjoittaa.
Hidastakaa hyvät ihmiset ennen kuin on liian myöhäistä. Kaikkeen me emme yksinkertaisesti pysty repeämään, on tunnistettava omat voimavarat ja toimittava sen mukaan. Työelämässä olemme kaikki korvattavissa, perheellemme olemme ainoita.
Tämä kolahti minuun kun äitini soitti ja kysyi, voiko Vasemmiston kansalaistapaamiseen tulla tytärtään moikkaamaan kun ei me koskaan ehditä nähdä. Kommentti osui ja upposi. On katsottava tiukkaan itseään silmiin ja todettava: maailmaa voi pelastaa vähän pienemmälläkin hosumisella ja juoksemisella paikasta toiseen.
Jos me hieman hidastaisimme juoksua, ymmärtäisimme elämän heittelehtimistä ja monimuotoisuutta, meidän ei ehkä tarvitsisi tapella niin usein lähete kourassa apua odottavan puolesta tai itkeä kun masentunut ei pääse hoitoon. Tulipalojen estäminen on halvempaa kuin tulipalojen sammuttaminen.
Kirjoittaja on Vasemmistoliiton puoluehallituksen jäsen.
lehti 