Viime lauantaina, 10. joulukuuta, Ihmisoikeuksien päivänä Moskovassa tapahtui ihme. Kymmenet tuhannet tulivat näyttämään koko maailmalle, mutta ensisijaisesti itselleen, että heillä on ihmisarvo, jota on pakko kunnioittaa.
Moskovalainen mielenosoitus ei ole ollut opposition voimannäyttö – monet osallistujista ovat hyvin kaukana politiikasta. Se oli eettinen tapahtuma, ei poliittinen. Vaalivilpeistä tuli viimeinen pisara, joka sai ihmisiä liikkeelle.
Ennen lauantaita Facebook näytti sotatantereelta.
Monia hämmästyttää, miksi ihmiset nyt kiinnittivät huomiota vaalien epärehellisyyteen, olivathan edelliset yhtä vilpilliset tai jopa enemmän. Ja itse asiassa rehellisyys on ollut hyvin kaukana jo vuodesta 1996 lähtien, jolloin venäläisiä pelotettiin kommunisteilla ja pelattiin kenraali Lebedin kortilla. Muuten nyt puhutaan, että Lebedin roolia annetaan oligarkki Prohoroville.
Uskoisin, että edelliset vaalit eivät oikein koskettaneet tavallisia ihmisiä. Ehkä nytkin kaikki menisi omalla painollaan, mutta syyskuussa Venäjän presidentti ehdotti pääministeriä seuraavaksi valtion päämieheksi ja paljasti vielä perään, että tandem on sopinut tästä järjestelystä jo neljä vuotta sitten. Kaksikko meni liian pitkälle, mikä sai ihmiset äänestämään ensisijaisesti Yhtenäinen Venäjä -puoluetta vastaan. Hyvin moni lähti myös tarkkailijaksi äänestyspaikoille ja muutenkin oltiin aktiivisia.
Tähän asti venäläiset uskoivat, että vallassa olevalla tandemin puolueella on suuri kannatus. Oppositio on hyvin hajanainen ja ristiriitainen, joten enemmistö ei oikein jaksanut seurata edellisien vaalien tuloksia. Nyt ihmiset lähtivät äänestämään ja tiesivät, että heidän työkaverinsa, naapurit, läheiset tekivät samoin.
Duuman ulkopuolella oleva oppositio taas antoi hyvin vastakkaisia neuvoja. Osa oli boikotin kannalla, toiset neuvoivat käymään äänestyspaikalla, hakemaan oman vaalilipun ja joko sotkemaan sen tai viemään kotiin.
Enemmän kannatusta saivat ne, jotka kehottivat äänestämään ketä tahansa paitsi Yhteistä Venäjää. Sitä kutsutaan nykyään Huijareiden ja Varkaiden Puolueeksi. Mutta siinäkin oli pulmansa. Vaalilipussa oli seitsemän vaihtoehtoa, joista kolme edusti duuman ulkopuolella olevia pieniä puolueita. Ongelmana oli äänikynnys. Jos puolue ei saa 5 prosentin kannatusta, sen saamat äänet menevät voittajille. Tästä syntyikin jo uusi vitsi: 35 prosenttia Venäjän kansalaisista haluaisi antaa äänensä Jabloko–puolueelle, muttei usko puolueen pääsevänsä 5 prosentin kynnyksen yli.
Vaalien jälkeen äänestäjille selvisi, että vaikka heidän lähipiirinsä protestoi äänestämällä mitä tahansa paitsi Yhtenäistä Venäjää, silti valtapuolue sai yli puolet duuman paikoista. Vaalipäivän mittaan Internetiin laitettiin videotodistuksia ja kirjoitettiin vilpeistä antamalla tarkat tiedot, missä ja mitä tapahtui. Jo seuraavana aamuna sai tarkistaa viralliset tiedot jokaisesta vaalipiiristä. Ne osittain aika lailla erosivat vaalitarkkailijoiden allekirjoitetuista pöytäkirjoista.
Joten ihmiset päättivät osoittaa mieltään. Ennen lauantaita Facebook näytti sotatantereelta. Nopeasti perustettiin erilaisia ryhmiä, vaihdettiin linkkejä, tietoja ja mielipiteitä. Puheenaiheet koskivat lähinnä sitä, pitääkö lähteä vai ei.
Suurin osa ystävistäni ei epäillyt. Heitä kiinnosti enemmän, mitä tapahtuu mielenosoituksen jälkeen. Mutta oli paljon epäileviä, jotka muistivat isoja miekkareita 20 vuoden takaa ja yrittivät pysäyttää muita. Lähtökohtana oli ajatus, että 20 vuotta sitten sadat tuhannet lähtivät liikkeelle mutta pieni ryhmä omi kaiken ja rakensi itselleen sopivan järjestelmän.
Itse asiassa heidänkään mielestä olemassa oleva järjestelmä ei ole rehellinen, oikeudenmukainen, mutta se toimii ja he ovat oppineet elämään sen kanssa. Nämä kyynikot eivät tykänneet siitä, että jotkut muistavat ja muistuttavat arvoista, itsekunnioituksesta ja oikeudenmukaisuudesta. Alussa he yrittivät väittää, että mielenosoituksen takana ovat läntiset rahoittajat, koska ilman aineellista hyötyä kukaan ei lähde ulos. Sitten he ottivat kauhukuvia käyttöön: verinen vallankumous, uusnatsit, ryöstöt ja yleinen kaaos.
Mielestäni näiden pysäyttämispyrkimyksien takana on suuri pelko omasta asemasta muuttuvassa ympäristössä. Mitä pelkäävät keski-ikäiset uuden Venäjän keskiluokan edustajat?
Uskoisin, että he ovat ymmärtäneet, ettei muuallakaan ole oikeudenmukaista yhteiskuntaa, joten puheet demokratiasta heille eivät tarkoita mitään. He ovat matkustaneet paljon, näkivät rahan valtaa kaikkialla ja luopuivat maastamuuttoajatuksista, koska heillä ei tule olemaan niin paljon rahaa, jotta he pystyisivät sopeutumaan ulkomailla. Kotimaassa he elävät maan tavalla. Hiljaisen sopimuksen mukaan keskiluokka saa vallanpitäjiltä joitakin etuuksia.
Yhdessä venäläisessä blogissa luin sarkastisen kiteytyksen mediaväen pelkojen taustoista:
”Te olette vallan kultaiset lapset. Te saatte meiltä kaiken hyödyn tässä maassa – luottokortit, lainat, uudet autot kerran kahdessa – kolmessa vuodessa, Twitterit ja Internetit, hienot kahvilat ja ravintolat, pari kertaa vuodessa äkkilähdöt Turkkiin tai Kreikkaan. Teille järjestetään mukavat työpaikat hienoissa toimistoissa, toimituksissa ja televisiossa sellaisilla palkoilla, joista muualla ei edes osata unelmoida… Meillä meni kymmenen vuotta saavuttaaksemme korkean elintason – ei ainoastaan meille, mutta myös teille. Me keksimme kymmeniä tapoja suojellaksemme teitä rahvaalta… Maan ainoat eurooppalaiset Venäjällä olemme me, vallanpitäjät, ja te. Me suojelemme teitä oudolta ja teille vieraalta Venäjältä. Ei kannata unohtaa, että teidän korkeilla palkoilla ei ole mitään katetta paitsi öljytulot – jos me lähdemme maasta, kukaan ei huoli teitä töihin. Miksi teidän pitää pilata kaikki? Pistäkää silmät kiinni ja yrittäkää kuvitella, mitä tapahtuu, jos me ihan tosissamme lähtisimme pois maasta. Ja te jäätte tänne yksin ilman meitä, Venäjän kansan kanssa kasvotusten. Uskotteko, että he unohtavat, miten te suhtauduitte heihin tähän asti?”
Surullista, mutta aika lähellä totuutta, luulisin. Protestiin on helppo ryhtyä, jos olet vapaa ja riippumaton. Oli iloista nähdä, että sellaisia ihmisiä on paljon Moskovassa ja muuallakin Venäjällä. Vai onko?
Kirjoittaja on Spektr-lehden päätoimittaja.
lehti 