Tulosvaroitus
Hyvän politiikan tunnusmerkkeihin kuuluu se, että eri vaihtoehtoja ei suljeta rakenteellisesti pois. Siksi euron kriisi tuottaa joka tapauksessa huonoa politiikkaa. Vallitsevassa tilanteessa joudutaan helposti selkä seinää vasten ja valitsemaan huonoista vaihtoehdoista.
Komission hätääntyneet teknokraatit käyttävät kriisitunnelmaa kontrollin lisäämiseen, koska se on heidän parhaiten tuntemansa tapa reagoida kriisiin. Mutta jos komission mallit hylätään, mitä tilalle? Tilanteessa ollaan todella rajattujen vaihtoehtojen äärellä.
Euron keskeinen ongelma on, että jos julkista taloutta aikoo uskottavasti pyörittää, tarvitaan viimekätinen rahoittaja, joka kuittaa laskun hätätilanteen tullen. Mieluiten se on keskuspankki. Tätä ei ole ymmärretty tai haluttu ymmärtää, kun EKP on määritelty ideologisista syistä ainoastaan rahan arvon takaajaksi.
Hädän tullen viimekätisiä rahoittajia pitäisi kuitenkin löytyä. Nyt valittu strategia on huonoin mahdollinen: otetaan käyttöön kaikki tavat kierrättää budjettirahaa, jottei jouduttaisi sanomaan ääneen, että keskuspankki on ratkaisevassa asemassa. Rahoituksen lähteinä ovat olleet esillä ainakin jäsenvaltiot, väliaikainen ja pysyvä vakausmekanismi, sekä kansainvälinen valuuttarahasto IMF.
Jos olisin valtionvelkakirjoja ostava sijoittaja, olisin hermostunut erittäin hyvästä syystä. Ja se hermostuminen käy valtioille kalliiksi.
Mutta mitä voidaan tehdä? Nykymuotoisen euron luominen oli virhe, mutta yhteisvaluutan hajoamista ei oikeasti haluta. Sen sosiaalinen jälki näyttäisi pahalta.
Eurossa jatkamisen paras malli olisi, kuten todettua, keskuspankin sitoutuminen toimimaan jäsenvaltioiden viimekätisenä rahoittajana. Valitettavasti 17 riitelevän valtion on vaikea luoda rahoitukselle sääntöjä. Kerrankin on todella poliitikkojen vika, ettei järkevin ratkaisu synny.
Jäljelle jää kaksi vaihtoehtoa. Nykymallissa kansallisvaltiot pyörittävät budjettejaan entiseen tapaan ja komissio kasvattaa kontrollivaltaansa valtioiden budjetteihin. Valtioiden budjeteissa liikkuvat isot rahat, mutta liikkumatila on olematon. Demokraattista vastuuta taloudesta ei ole enää kellään, valta on teknokratialla. Rahoitussektorin paineet pakottavat budjettien leikkauksiin koko Euroopassa.
Toinen vaihtoehto on keskittää budjettivaltaa Brysseliin vaaleilla valituille parlamentaarikoille ja säätää EKP keskusbudjetin viimekätiseksi rahoittajaksi. Talouspolitiikan demokraattinen liikkumatila on suurempi, mutta kansallisvaltion päätöksenteon tasoa menetetään.
Valinta ei ole mukava, mutta se voi olla edessä. Ja kun on valittava demokratian ja kansallisvaltion välillä, ainakin minun valintani on selvä: kansallisvaltio saa mennä.
Parempaa uutta vuotta!
Kirjoitus julkaistiin Viikkolehden Tulosvaroitus-sivulla perjantaina 30.12. 2011.
lehti 