Iän myötä ihminen tulee nirsoksi. Se on vanhenemisen parhaita puolia.
Yhä harvemmat asiat enää kelpaavat. Niin kuin dekkarit. Nykyisestä dekkaritulvasta on vaikea löytää muuta kuin tasapaksua juonihuttua ja yhä enemmän ja yhä raaempaa ja perverssimpää väkivaltaa.
Sama nirsous koskee muutakin kaunokirjallisuutta. Toinen toistaan kekseliäämpien juoniromaanien ja teatraalisuuteen asti tunteikkaitten melodraamojen ryteikköön nirsoilijan ei tee mieli sukeltaa. Häntä surettaa, että 50-luvun modernistien puhtaan, tarkan, niukan ja täsmällisen ilmaisun perintö on hukattu juonenkäänteisiin ja inflatoriseen sanatulvaan. Nirsoilija lukee kyllä paljon uutta kaunokirjallisuutta, koska se tehtävien takia on hänen velvollisuutensa. Mutta lohdukseen ja sanataiteesta nauttiakseen hän hakeutuu vanhan ja moneen kertaan luetun pariin. Yhä useammin tulee asiaa Pentinkulmalle, Melihovoon, Putkinotkoon ja Pispalaan, ja vanhemman polven lujilla suomalaisilla naiskirjailijoilla tuntuu aina vain olevan asiaa hänelle.
Taukoamattoman kaupallisen indoktrinaation ja markkinaviestien kohussa nirso kokee suurta iloa ja tyydytystä siitä, ettei tarvitse mitään.
Nyt on tehtävä selväksi, että nirsous on aivan eri asia kuin tarve tuomita, sensuroida tai kieltää. Koska nirsous on ikääntymisilmiö, se ei kumpua ahtaasta ja moralisoivasta mielestä vaan yksinkertaisesti kokemuksesta. Mitä pitempään on elänyt, sitä enemmän on kokenut ja sitä useammin kaikilla elämänalueilla tulee tuttua vastaan. Iän myötä alkaa ihmisiinkin tutustua tunnistamalla: vieraiden kasvoilta löytää yhä enemmän vanhojen tuttujensa, vainajienkin piirteitä. Myös taiteen sisällöissä tulee yhä enemmän vastaan sellaista, joka herättää tunteen vanhan toistosta. Nirsolle vain klassikot kestävät toistuvan lähestymisen; ne taas suorastaan vaativat sitä.
Vanhoja ihmisiä moititaan suvaitsemattomiksi, mutta suvaitsemattomampia ovat nuoret. Suvaitsemattomuus kumpuaa kokemattomuudesta ja tietämättömyydestä. Jotkut pystyvät säilymään kokemattomina ja tietämättöminä läpi elämänsä, ja ovat siksi helppoa saalista poliittiselle populismille ja kaupalliselle propagandalle. Ihminen on nuorena varsinainen laumasielu. Se suorastaan kuuluu pariutumisiän biologiaan. Yksilöllisyyttä toitotetaan joka tuutista, mutta samanlaisuutta edellytetään. Erilaisuutta nuori laumasielu hyväksyy vain hyvin ahtaissa rajoissa. Jo väärä logo farkun persustassa voi olla ylittämätön stigma.
Vanhetessa alkaa olla nirso myös paikkojen suhteen.
Hannu Mäkelä kirjoittaa uusimmassa teoksestaan Venäjää aikuisille: ”Moskovassa en enää käy; siitä katosi vuosien rakennusbuumin ja oligarkkien ja ökyrikkaiden myötä lopulta kaikki viehätys. Se Moskova josta pidin, elää enää jossain Okudzhavan lauluissa. Mutta Pietari on outoa kyllä säästynyt modernin rakennustaiteen lasihäkkyröiltä, pilvenpiirtäjiltä ja muilta pröystäileviltä palatseilta, kapitaalin kauhistuksilta. Pietari on edelleen Pietari ja kaunis, itse asiassa kauniimpi kuin koskaan. Kun talojen neuvostoaikana niin rapistuneita julkisivuja nyt kunnostetaan, vanhan rakennuskannan hienous tulee näkyviin ja kaupungin mataluus hivelee silmää. ”
Käväisin minäkin äskettäin Pietarissa ja tein aivan saman havainnon: Pietari on kaunis. ”Kapitaalin kauhistus” on kohdellut kovin käsin monia entisen sosialismin kaupunkeja, kuten minulle rakkaita Tallinnaa ja Prahaa. Niiden ainutlaatuinen viehätys on ollut juuri vanhuudessa, kaikkialla näkyvässä eletyssä elämässä, kulahtaneisuudessa.
Mutta mikä oikeus minulla on tunnesyistä edellyttää, ettei Prahan tai Tallinnan asukkaiden asumis- ja elintaso saisi nousta siinä kuin meidänkin? En tuomitse, olen nirso. Ja suren myös sitä, mitä tapahtuu meidän kaupungeissamme. Korpiprovinssien kaupunkipahasetkin mielivät muuttua pikku-Manhattaneiksi. Pitää olla kaikkea mitä muillakin on: mustankiiltäviä liikepalatseja, torinalusparkkeja, metropolialueelle mitoitettuja liikennejärjestelyjä, siltoja joen yli parinsadan metrin välein…
Television ääressä nirso on nirsoimmillaan. Nirso arvostaa brittisarjoja, pohjoismaista draamaa ja jännitystä, klassikkoelokuvia, dynaamista ajankohtaiskeskustelua. Nirso ei kestä idioottiviihdettä, maailmanloppuun jatkuvia junnaavia arkielämäsarjoja eikä talk show -ohjelmia, joissa ylistailatut juontajat riekkuvat suuna ja päänä. Kaupallisten kanavien puolella ei arvostelukyvyttömien ihmisten hyväksikäytöllä ja häpäisemisellä tunnu olevan mitään rajaa.
Sanomattakin on selvää, että nirsoilija haluaa olla vapaa. Hän ei ui verkkoihin eikä naulaa itseään naamakirjan seinälle.
Downshifting elämäntyylinä sopii ikääntyneelle nirsolle ihmiselle erinomaisesti. Nirsoilija ei kulje ympäri kuin kiljuva jalopeura etsien, mitä vielä voisi niellä. Nirson ongelma on ennemminkin se, miten pääsisi eroon siitä liiasta, jota elämän mittaan on tullut kootuksi. Nirsoilija vie kirjoja divariin ja lahjoittaa niitä, vaatteita kierrätetään, vehkeet ja vempaimet käytetään loppuun, aika ajoin varastoissa ja komeroissa tehdään suursiivous. Mutta tavaraa on yhä liikaa, minimalismin ja asketismin tavoitteen toteutumiseen on vielä matkaa. Taukoamattoman kaupallisen indoktrinaation ja markkinaviestien kohussa nirso kokee suurta iloa ja tyydytystä siitä, ettei tarvitse mitään. Shoppailu olkoon toisten elämäntapa, nirso iloitsee päivästä, jolloin ei tarvitse käydä kaupassa.
Nirson on vaikea ymmärtää niitä vallan miehiä, jotka rajattoman ahneutensa riivaamina kahmivat mammonaa kaksin käsin, vaikka ikänsä puolesta voisivat jo rauhoittua nirsoilemaan. Yhtiöt ajautuvat kuralle, kunnia menee ja maine kasvaa, ja kai se hinta kannattaa rahasta maksaa. Mutta ahneus on loputon riivaus. Jo vanhat roomalaiset tiesivät, että ahneelle on koko luonto liian vähän. ”Ahneella on paskanen loppu”, kuittaa Suomen kansa.
Kirjoittaja on Joensuussa asuva kirjailija.
uutiskirje 