Keväällä virinnyttä eutanasiakeskustelua on arvosteltu eri yhteyksissä turhan tunnepitoiseksi. Minusta olisi melko omituista, jos aihe ei herättäisi tunteita. Eikä vain omituista: välinpitämättömyys kuoleman edessä olisi pelottavaa.
Kuolemanvakavien asioiden äärellä on syytä kuulostella omia tunteita, kokemuksia ja oletuksia herkällä korvalla. Vasta niiden tiedostamisen kautta on mahdollista eläytyä toisten ihmisten erilaisiin kokemuksiin ja lopulta keskittyä itse asiaan.
Ilman omien lähtökohtien huomioimista syntyy keskustelua aidoista ja aidanseipäistä. Tämä vaivaa raivostuttavalla tavalla myös puhetta armokuolemasta. Kuten Tuula-Liina Varis summasi taannoisessa kirjoituksessaan ”Tuskallisia kysymyksiä”, eutanasiakeskustelu ei oikeastaan ole keskustelua. Vastapuolet eivät käy vuoropuhelua.
Varis itse argumentoi eutanasiaa vastaan. Hän on huolissaan siitä, miten ”lupa tappaa” vaikuttaisi suomalaiseen hoitokulttuuriin. Se, että valtaosa suomalaisista haluaisi sallia eutanasian, kertoo Variksen mielestä epäluottamuksesta hoitojärjestelmää kohtaan. Nuorten erityisen myönteiset asenteet hän liittää ajatukseen, että nuoret eivät tajua kuolevansa itse, vaan ajattelevat armokuoleman koskevan ”raihnaisia vanhuksia”.
Kyselytulosten tulkinnoistakin voisi keskustella, mutta Variksen kirjoituksen suurin ongelma on se, etteivät hänen argumenttinsa liity eutanasiaan. Armokuolemassa ei ole kysymys raihnaisista vanhuksista, huonoa hoitoa pelkäävistä suomalaisista tai itsekeskeisistä nuorista. Kysymys on vain ja ainoastaan yhden ihmisen kuolemasta: minun kuolemastani.
Eutanasia tarkoittaa hyvää kuolemaa. Hyvä kuolema on osa hyvää elämää. Miten toteutuu perustavin ihmisoikeus, oikeus elämään, jos ihmisellä – minulla – ei ole mahdollisuutta itse päättää siitä, millaisen kivun tai kärsimyksen kanssa voi elää ja mikä on liikaa?
En usko, että kukaan armokuoleman puolestapuhujista pitää asiaa yksinkertaisena tai ongelmattomana. Yhtä vaikea minun on uskoa, että eutanasian laillistaminen lisäisi väärinkäytösten mahdollisuutta. Yleensä sääntelyllä lienee taipumusta toimia päinvastoin.
Eutanasiakysymys ei katoa, vaikka hoitojärjestelmä saataisiin kansalaisten luottamuksen arvoiseen kuntoon. Paraskaan hoitojärjestelmä ei poista kaikkea kipua ja kärsimystä. Toive saada jo kuolla on yksittäisen yksilön henkilökohtainen toive, subjektin itsensä tarve. Minun armon kaipuuni ja hyvä kuolemani eivät sulje pois kenenkään muun hyvää saattohoitoa.
Kirjoittaja on tietokirjailija Hattulasta.
uutiskirje 
