Kuuntelin ex-vuorikiipeilijä Veikka Gustafssonia radiosta. Erityisesti pisti korvaan hänen huolensa nuorten luontosuhteesta. Samantyyppinen huoli oli eräällä 80-vuotiaalla mummolla, joka kyseli, voisimmeko järjestää 10-vuotiaille kursseja puukon ja vasaran käsittelyssä. Lapsenlapsi oli saanut haavan sormeensa, kun mummo oli antanut lapselle puukon vuolemista varten. Miniä oli antanut reipasta palautetta, ettei pojalle olisi puukkoa saanut antaa.
Niin. Kumpi suojeleekaan lasta enemmän, ylenpalttinen varjelu normaaleilta asioilta vai se, että hän oppisi käyttämään järkevästi arkisia työvälineitä? Kasvatammeko avutonta sukupolvea, joka ei saa tulta aikaan joutuessaan metsään?
Tai mitä pitäisi ajatella siitä, että kolmekymppinen nainen pyysi apua takan sytyttämisessä rivitalonaapuriltaan. Tällainen arkiavuttomuus ei ole nuorten vaan meidän aikuisten vika. Koemmeko tosiaan liian vaativaksi perusasioiden opastamisen lapsillemme? Sytytämmekö mieluummin mökkisaunan itse kuin käytämme ”liikaa aikaa” opastaaksemme lasta tulen käytössä? Samalla tulisi opastusta myös siitä, mitä häkä on ja missä vaiheessa uunipellin voi sulkea. Ehkä nämä opit saaneet eivät sytyttäisi teltassa kertakäyttögrilliä…
Kasvatammeko avutonta sukupolvea?
Huolimattomaksi luontosuhteeksi voisi kai kutsua sitä perisuomalaista tapaa, kun mies huojuu veneessä sepalus auki ilman pelastusliivejä.
Partioliikkeen syntyhistoriasta ja aatemaailmasta en erityisesti diggaa. Mutta nähdessäni Brysselissä 17-vuotiaiden poikien palaavan viikonloppuleiriltä shortsit jalassa joulukuussa, mietin, että brysseliläisillä nuorilla näytti olevan luontevampi luontosuhde kuin monilla suomalaisilla.
Sukulaiseni kertoi, että aika iso osa sikäläisistä nuorista on mukana järjestöissä, jotka järjestävät viikonloppuretkiä luontoon. Onko niin, että luonnossa selviytyminen poikkeusolosuhteissa onnistuisi tuon suurkaupungin nuorilta paremmin kuin meiltä korpisuomalaisilta? Onneksi suomalaiset nuoret haluavat kuitenkin suojella luontoa, vaikka eivät siellä itse haluaisi kauheasti taivaltaa.
Miten luontosuhde oikein syntyy? Jo pienen lapsen kanssa luonnossa liikkuminen on hänestä miljoona kertaa jännempää kuin valmiiksi toimivien lelujen maailmassa sivullisena oleminen. Luonnossa ihminen on enemmän aktiivi kuin passiivi. Muurahaiset ovat oiva seuraamisen kohde, eikä se maksa mitään. Seikkailurastien etsiminen kivien kolosta voittaa tietokonepelit – ainakin välillä, jos niitä etsii pienestä pitäen ja vanhemmat jaksavat olla lapsen mukana ihmeitä etsimässä.
Miten olisi ensi syksynä jokaiselle ekaluokkalaiselle oman puun tai pensaan nimeäminen koulun lähistöltä? Eri vuodenaikoihin ”oman” puun seuraaminen olisi varmasti askel paremman luontosuhteeseen kasvamiseen ja aikuisena se toivottavasti ulottuu laajempiin metsiin, järviin, soihin, kaikkeen luontoon. Luonnonläheistä ja turvallista Juhannusta kaikille!
Kirjoittaja on oululainen kaupunginvaltuutettu.
uutiskirje 