Karppaan. Sunnuntaiaterialla mökin kuistilla syödään lihatäytteisiä, juustolla kuorrutettuja kesäkurpitsoja ja kotimaisista kasviksista tehtyä salaattia, höysteenä oman yrttitarhan yrttejä. Jälkiruoaksi popsitaan aika kulholliset oman mökkipaikkakunnan mansikoita au naturel. Ruokajuomana on oman porakaivon erinomainen vesi.
Mitä vikaa tässä vähähiilihydraattista ruokavaliota noudattavassa ateriassa on? Minusta ei mitään, mutta jotain perin vaarallista siinä täytyy olla, kun virallista ravinto-oppia saarnaavat asiantuntijat karppauksella ihmisiä pelottelevat. Sydänkohtaus tai aivohalvaus tulee, julistavat niin lööppilehdet kuin terveyslehdet. Eivät sentään enää kaikki. Peräperää lukemastani kahdesta terveyslehdestä toinen manasi pirut karppaajan seinälle, mutta toinen esitteli laajassa jutussa sokeritautiin sairastuneen naisen, joka tunnollisesti noudatetun vähähiilarisen ruokavalion avulla oli laihtunut 30 kiloa ja päässyt eroon lääkkeistä ja koko taudista. Lääkäri oli riemuinnut ihmeen tapahtuneen, eikä nainen uskaltanut tunnustaa, millä keinoin, ettei tohtorin riemu olisi vaihtunut tuomiopasuunaan.
En epäile virallisten ravintosuositusten lautasmallia. Sen ongelma kansanterveyden kannalta on vain siinä, ettei sitä noudateta. Karppauksen ongelma on sama: sitä ei aina noudateta oikein. Yli-innostuminen on suurempi terveysvaara kuin lintsaaminen. Sen seurauksena sairastutaan ortoreksiaan, anoreksiaan ja bulimiaan perinteisen opin piirissä. Karppaaja taas, huomatessaan että hiilihydraattien saantia rajoittamalla olo on virkeä ja kiloja tippuu, alkaa uskoa, että kokonaan niistä luopumalla olo on vielä virkeämpi ja kiloja tippuu vielä nopeammin ja enemmän. Hurahtamaan taipuvaiselle on aina tarjolla ansa, olipa hän karppaaja, vegaani, vegetaristi, kivikautisen ruokavalion noudattaja, ”virallisen linjan” kannattaja, tai mikä hyvänsä.
En epäile virallisten ravintosuositusten lautasmallia. Sen ongelma kansanterveyden kannalta on vain siinä, ettei sitä noudateta.
Hälyjuttujen kautta on kauhistelevaan kansaan iskostunut käsitys, että karppaaja sivelee läskin päälle voita, ahmii rasvaa tirsuvia jättipihvejä eikä pane suuhunsa mitään, missä voisi olla grammakin hiilihydraatteja. Kukaan alan asiantuntija, ei edes kuuluisa Atkins, saati kohtuuttomasti parjattu Antti Heikkilä suosittele täysin hiilihydraatitonta ruokavaliota, ja hyvin niukkahiilihydraattistakin neuvotaan noudattamaan vain lyhyen aikaa. Heikkilä neuvoo kirjoissaan kokeilemaan karppausta viikon pari, jonka aikana voi havaita, sopiiko se itselle. Ihminen kun ei ole mekanismi vaan yksilöllinen organismi, eikä kaikki sovi kaikille.
Kirsi Piha kirjoitti Ilta-Sanomien kolumnissaan (IS 7.7.), että karppaaminen eli ”karppalogia” on uskonto. Voi jessus! ajattelin ensin, mutta tarkemmin mietittyäni myönsin hänen olevan oikeassa. Kyllä karppaamisesta voi tulla ihmiselle uskonto siinä kuin mistä tahansa ruokaan liittyvästä ideologiasta. Karppaajien keskuudessakin on taatusti omat fundamentalistinsa, jotka äkillisen uskoontulon kokeneen eteläpohjalaismiehen tavoin vaativat muitakin tulemaan uskoon, ja heti.
Mikä on ominaista uskonnolle? Sen harjoittajan sitkeä pitäytyminen uskonnon opinkappaleissa, sanoopa uusin tieto tai tosielämän kokemus niistä mitä tahansa, oppiin kohdistuvan kritiikin torjuminen, toisinajattelijoiden leimaaminen vääräoppisiksi ja heidän motiiviensa asettaminen kyseenalaiseksi. Mitä institutionaalisempi uskonto, siitä suuremman vaaran sen papit näkevät auktoriteettinsa kyseenalaistamisessa. Puolustukseen käytetään toisinajattelijoiden demonisointia ja heidän argumenttiensa leimaamista perkeleen juoniksi, joiden tarkoituksena on tuhota oikea usko ja saman tien siihen luottava kansa.
Ravitsemusoppeihin soveltaen joku muu taho näillä perustein ennemminkin tulee mieleen kuin kanonisoituja opinkappaleita vastaan asettuneet karppauksen asiantuntijat.
Teema-kanava esitti äskettäin pysäyttävän neliosaisen tiededokumentin Lihavaakin lihavampi. Joka osassa kaksi englantilaista hyvin lihavaa nuorta ihmistä vietiin ulkomaille tutustumaan siellä elävien hyvin lihavien ihmisten elintapaan ja todellisuuteen. Yhdessä osassa oltiin Michiganissa USA:ssa, toisessa Kreikassa, kolmannessa Brasiliassa ja neljännessä Kuwaitissa. Nuoret majoitettiin perheisiin, joiden jäsenten suurin onni ja nautinto oli ahmia ruokaa. Aika läskivuoria heistä oli kasvanutkin. Diabetes, ammottavat säärihaavat, amputaatiot, munuaisten tuhoutuminen ja muut kamalat seuraukset eivät heidän ahmimistaan pysäyttäneet. USA:ssa, Etelä-Amerikassa ja Euroopassa on nähtävissä, että lihavuus on varsinkin köyhien kansankerrosten ongelma, sillä jauho- ja sokeripitoinen ruoka on halvempaa kuin kasvikset, hedelmät ja proteiini.
Vain Kuwaitissa lihavia olivat rikkaat. He voivat omistaa elämänsä mässäämiselle, koska eivät tee työtä. Öljyllä rikastuneessa maassa kaiken sen työn, mitä aiemmat kuwaitilaiset sukupolvet tekivät itse, tekevät nyt köyhistä Aasian maista tulleet vierastyöläiset. He olivatkin solakoita.
Kuwaitia myöten yhteistä kaikkien maiden läskivuorille oli ruokavalio. Se koostui lähinnä maan oman ruokakulttuurin syrjäyttäneestä amerikkalaisesta pikaruoasta, hampurilaisista, pitsoista, ranskalaisista, paksusti taikinoiduista uppopaistetuista lihanpaloista, valkoisesta leivästä ja pastasta ja cocacolasta. Kun tähän lisätään runsaasti nautitut suklaat, karkit ja makeat leivonnaiset, ainakaan hiilareiden puute ei ole tässä ruokavaliossa terveysvaara.
Tasan samaa mättöä olivat ikänsä ahtaneet itseensä myös dokumentin englantilaisnuoret, jotka todellisuuden sokeeraamina lähtivät itkien kotiin täynnä pyhiä lupauksia. Mitähän heille nyt mahtaa kuulua?
Tasan samaa mättöä ahmivat myös suomalaiset, etenkin nuoret ja lapset, joiden lihominen alkaa olla jo kansanterveydellinen vaara. Olisikohan tässä asiantuntijoille ja auktoriteeteille miettimisen paikka?
Kirjoittaja on Joensuussa asuva kirjailija.
uutiskirje 
