Siihen nähden, että on seuraavana päivänä lähdössä kahdeksi kuukaudeksi Kuubaan eikä ole vielä pakannut, Annika Rauhala on yllättävän rauhallinen.
Omien sanojensa mukaan hän kuitenkin puhuu lähtöväsymyksessä normaalia enemmän. Käpyläläisessä keittiössä hurahtaakin ensimmäinen tunti kuin huomaamatta, ja juttua riittäisi varmasti vaikka seuraavaan aamuun.
Taiteesta, työstä, väreistä, Kuubasta ja kuvatulvasta, jota televisio sylkee.
Yksityishenkilönä voin puhua politiikkaa, mutta töitäni en halua selittää.
Rauhala tekee suurikokoisia värivalokuvia, joista suuri osa on alunperin kuvattu televisiouutisista, ruudun pinnalta. Viimeiset kaksi vuotta Rauhala on kuvannut Al Jazeera -kanavaa. Uutiskuvat ovat alkuperäisestä yhteydestä irrotettuinakin ajankuvaa.
Kun kasassa on tuhansia kuvia, alkaa käsityö.
– Alan rakentaa tietokoneella kuvia, kaivan rakennetta; rastereita ja pintaa esiin. Olen rakentanut erilaisia väriprofiileja, joita alan sovitella kuviin. Jos joku näyttää yhtään kehittelemisen arvoiselta, jatkan eteenpäin.
Rauhalan työskentelytapa on hidas, tuhlaileva ja kriittinen.
– Voin tehdä tuhat kuvaa melkein valmiiksi ja käyn niitä sitten muutaman kerran vuodessa melko mekaanisesti läpi. Joku sieltä sitten osuu silmään kiinnostavana ja jatkan sen loppuun.
Tuhannesta melkein valmiista kuvasta valmiiksi vedokseksi pääsee ehkä kaksi.
– Tämä on jonkinlaista visuaalisista natsismia, jokaisen linjan on oltava suorassa, mitään sotkua en suvaitse.
Silmät edellä, ajattelu tauolla
Kuvia rakentaessaan Rauhala kertoo työskentelevänsä puhtaasti visuaaliselta pohjalta. Ajattelutyö tai poliittinen valinta tapahtuu aiemmin, silloin kun hän päättää mitä kuvaa.
– Esimerkiksi kaikki Al Jazeeran kama on lähtökohtaisesta sotaa ja väkivaltaa.
– Visuaalisuus on ykkönen, mutta voin tehdä vaikka jonkun värivalinnan sen perusteella onko se pornompi, poliittisempi tai raflaavampi.
– Yksityishenkilönä voin puhua mielelläni politiikkaa, mutta töitäni en halua selittää.
Selitys ei olisi Rauhalan mielestä edes totta, koska tulkinta ja merkitys syntyy katsojan ja kokijan päässä, ja niin se hänestä pitääkin olla.
– On aina hauska kuulla, mitä kaikkea ihmiset ovat töistäni löytäneet, mutta se ei liity minun tekemiseeni.
Checkpoint Helsinki
Annika Rauhala on elokuusta lähtien ollut mukana Checkpoint Helsinkiä valmistelevassa ryhmässä ja on hankkeesta innoissaan.
– Tässä on ollut ihan mieletön yhteisöllisyyden ja tekemisen meininki, isolla porukalla on halua tehdä asioita ihan uudella tavalla yhdessä. Vaikkemme ole edes edistämässä omaa asiaamme, vaan työskentelemme kansainvälisen taiteen ja taitelijoiden tuomiseksi tänne.
Hän ei haluaisi edes mainita sanaa Guggenheim, mutta tekee silti vertauksen:
– Jos Guggenheim oli yritys ostaa Helsinki taidekaupungiksi, niin Checkpoint Helsinki on yritys tehdä tästä taidekaupunki taidetta tekemällä.
Hankkeen takana on Rauhalan mukaan niin suuri osa taidemaailmaa, että voi olla vaikea löytää argumentteja vastustaa sitä.
”Hieman työnarkomaani”
Vasemmistoliiton kalenterin työt on valittu Annika Rauhalan kahdesta viimeisimmästä suuresta näyttelystä. Kalenteriin ne päätyivät taiteilijajärjestö Muu ry:n kautta.
– Vaikka ensin luulin että vasemmistossa toimiva sisko oli juoninut jotain.
Parhaillaan taiteilijan teoksia on esillä Kemin taidemuseossa. Keväällä näyttelyitä on ainakin Lahdessa, Vantaalla, Tampereella ja Raumalla.
Töitä on paljon, mutta stressaavia dead lineja ei ole liikaa näköpiirissä.
– Teen joka päivä hommia, ja melkein koko ajan.
Rauhala ansaitsee osan perheen elannosta lehtikuvaajana, mutta korostaa, että läheskään kaikilla taiteilijoilla ei ole sellaista vaihtoehtoa. Sillä omalla, taiteellisella työlläkin pitäisi pystyä tulemaan toimeen.
Hän myöntää olevansa hieman työnarkomaani, jotain on koko ajan tehtävä.
– Runojen lukeminen kynttilänvalossa ei oo mun juttuni, hän nauraa, ja alkaa pakata muovipusseja.
Ne ovat mieluisia tuliaisia Kuubassa, jossa Annika Rauhalan Rio-pojan isä ja suku jo odottavat heitä talvehtimaan.
uutiskirje 
