Puolueen kannatus romahti vasta elinkeinoelämän propagandasodan hiivuttua
Julkaistu Kansan Uutisten Viikkolehdessä 5.11. 2004.
Se on tiedetty jo vanhastaan, että suomalaista kommunismia kukistettiin ja vakoiltiin vuosikymmeniä elinkeinoelämän, suojelupoliisin ja armeijan tiedustelun yhteistyöllä. Vakoilusta päävastuun kantoi SDP:n entisen järjestösihteerin Veikko Puskalan yksityinen ”putiikki.”
Toimittaja Jarkko Vesikansan tänään (5.11. 2004) ilmestyvä tutkimus Salainen sisällissota – Työnantajien ja porvarien taistelu kommunismia vastaan kylmän sodan Suomessa paljastaa, miten moninainen verkosto kommunisteja vakoili, kommunisteja tutki ja propagandasotaa harjoitti, ja miten suunnattomia rahasummia elinkeinoelämä hankkeeseen upotti.
Vesikansan väitöskirja perustuu hänen vuonna 1994 käsiinsä saamaan Suomalaisen Yhteiskunnan Tuki -säätiön SYT:n arkistoon.
SYT:n toiminta jatkui Neuvostoliiton romahtamiseen asti, mutta sen ja 1970-luvulla perustetun Elinkeinoelämän valtuuskunnan EVA:n propagandakampanjoiden paras terä alkoi hiipua 1970-luvun lopulla, jolloin kommunismia ei enää koettu välittömäksi uhkaksi yhteiskuntajärjestykselle ja jolloin sosialidemokraatit olivat kääntyneet markkinatalouden kannalle.
Puhtaasti numeroiden valossa voi sanoa, etteivät SYT ja Puskalan putiikki saaneet työnantajien miljoonista huolimatta kovinkaan paljon aikaan. Niiden ensimmäinen kohde olivat vuoden 1954 eduskuntavaalit, joissa SKDL sai 433 000 ääntä ja 43 paikkaa. Vuonna 1979 SKDL sai 518 000 ääntä ja 35 paikkaa eduskuntaan.
SKDL koki kyllä suuren vaalitappion vuonna 1970, jolloin sen kannatus putosi 21,1 prosentista 16,6:een, mutta kannatuksen alenemista noina vuosina selittänevät enemmän yhteiskunnan yleinen muutos sekä varsinkin työläisten ja pienviljelijöiden suurmuutto Ruotsiin kuin SYT:n tuottama propagandamateriaali.
Myöhemmin 1970-luvulla SKDL:n kannatus kääntyi uudelleen nousuun, vaikka noina ”vaaran vuosina” SYT:n rinnalle organisoitiin uusiksi Taloudellinen Tiedotustoimisto ja perustettiin EVA.
NKP:ltä vaaliapua 874 000 dollaria
Kommunismin vastaisen taistelun uuden alun syntysanat lausuttiin ravintola Savoyn kabinetissa 8. toukokuuta 1952. Paikalla olivat muun muassa vuorineuvos R. Erik Serlachius, työnantajain keskusliiton sosiaaliosaston johtaja Tapani Virkkunen, varatuomari Ukko Kivi-Koskinen ja Suomen Pankin osastopäällikkö Keijo Alho.
SYT:n käytännön operaatioista vastasi vuoteen 1974 asti sen toiminnanjohtaja Osmo Kupiainen.
Suomalaisen Yhteiskunnan Tuki -säätiö muodostettiin kommunismin vastaiseksi ”keskuselimeksi”, jolla oli alussa vain yksi tarkoitus, alentaa vaivihkaa kommunistien hallitseman SKDL:n kannatusta. Myöhemmin toiseksi tarkoitukseksi tuli estää SKDL:n pääsy hallitukseen.
Säätiön perustamisen syynä oli pelko siitä, että Suomi ajautuisi kansandemokratiaksi, jos viidennes suomalaisista äänestäisi jatkossakin SKDL:oa. Tuohon aikaan kommunisteja epäiltiin monenlaisista salahankkeista ja kumousaikeista kuten yrityksestä soluttautua armeijaan. Liikemiesten takaraivossa kummitteli Itä-Euroopan kansandemokratioiden syntyminen vain muutamaa vuotta aiemmin.
Jarkko Vesikansa toteaa aiemmin syksyllä väitelleen poliittisen historian tutkijan Mikko Majanderin tapaan, että pelko oli liioiteltu. Vähäväkiset kannattivat kyllä sankoin joukoin kommunisteja, mutta se ei ollut useinkaan mikään kannanotto neuvosto-Suomen puolesta.
Mutta ihan aiheetonta työnantajienkaan huoli ei ollut. Vuoden 1951 eduskuntavaaleihin SKP sai Kominformilta 874 000 dollarin tukipaketin, kolmanneksen koko maailmaan tarkoitetuista varoista.
Länsiraha meni SDP:lle
Yksi SYT:iin liittyvä myytti on sen saama rahoitus Yhdysvaltain keskustiedustelupalvelulta CIA:lta. Jarkko Vesikansan mukaan tästä ei ole näyttöä. Säätiölle riitti sen kotimainen rahoitus, jota oli tarjolla miljoonia markkoja.
Läntistä rahaa kyllä käytettiin Suomessa kommunismin vastustamiseen, mutta porvarien sijaan se kanavoitiin sosialidemokraateille, koska he olivat taistelun etulinjassa työpaikoilla ja työväen järjestöissä.
SDP:n puoluesihteeri Väinö Leskinen lupasi kyllä puolueen täyden tuen SYT:lle, mutta sen hallintoon sosialidemokraatit eivät halunneet osallistua, koska he eivät halunneet antaa kommunisteille mahdollisuutta syyttä SDP:tä veljeilystä porvarien kanssa.
Säätiön hallituksessa istuivatkin elinkeinoelämän ja porvaripuolueiden edustajat. Vasta 1980-luvulla herraklubiin mahtui myös naisia, mutta silloin sen aika oli jo ohi.
Kommunistit tiesivät SYT:n toiminnasta melkein reaaliajassa. SKP:n keskuskomitean kansainvälinen osasto raportoi jo kesällä 1953 Moskovaan kapitalistien salajuonista, syyskuussa Työkansan Sanomat kirjoitti uusfasistisesta säätiöstä ja loppuvuodesta 1953 Vapaa Sana analysoi SYT:n toimintaa asiantuntevasti.
”Kavaltajien” rahat hukkaan
SYT:n ensimmäinen operaatio olivat vuoden 1954 eduskuntavaalit, joihin tarvittavan propagandan arvioitiin maksavan 7,9 miljoonaa markkaa.
Kymmentä erilaista propagandalehtistä painettiin 400 000 kappaletta, kenttätyötä tuettiin ja lehdistölle tuotettiin artikkeleita. Turhaan. SKDL säilytti entiset 43 paikkaansa ja kommunistilehdistössä ilkuttiin, ettei ”työväen kavaltajien” mahtava koneisto purrut.
Vuonna 1958 SKDL sai 23,2 prosenttia äänistä ja nousi 50 kansanedustajalla Suomen suurimmaksi puolueeksi työnantajien miljoonapanostuksista huolimatta.
Kun pelkällä propagandalla kommunisteja ei kukistettu, tarvittiin myös sisäpiirin tietoa SKP:n toiminnasta ja kommunismin kannatuksen analyysiä.
Ensimmäisestä vastasi SDP:n Veikko Puskala, joka myöhemmin ryhtyi käyttämään salanimeä Bror Eriksson. Hän oli aloittanut kommunistien vakoilun jo 1940-luvulla. Vuonna 1952 Puskalan toimintaa kritisoi SDP:n valistussihteeri Armas D. Siimes, Suvi-Anne Siimeksen isoisä.
Vuonna 1959 Puskala katkaisi siteensä puolueeseensa, vei mennessään SDP:n tiedustelutoiminnan kortistot ja ryhtyi yksityisyrittäjäksi, SYT:n sivukonttoriksi, jota rahoittivat teollisuuspiirit. 1960-luvun alusta lähtien Puskalan raportit päätyivät myös presidentti Urho Kekkoselle.
Hauhia ja Lepola tietolähteinä
Veikko Puskala oli ammattimies ja menestyvä sellainen. Hänen ja SYT:n 1953–1981 keräämä kortisto kommunisteista käsitti tuhansia nimiä.
Jarkko Vesikansan arvion mukaan Puskalalla oli viisi tiedottajaa SKP:n sisäpiirin liepeillä. Heistä on tunnistettu SKP:n ay-toimitsija Veikko Hauhia ja SKDL:n kunnallisasiain sihteeri Jalo Lepola.
Hauhian motiiviksi on arvioitu pettyminen kommunismiin Stalinia koskevien paljastusten jälkeen ja tieto veljen kuolemasta Stalinin terrorin uhrina. Lepolaa Puskala luonnehti eräässä raportissaan viinaan meneväksi mieheksi, joka ei humalassa tuntenut pidättyvyyttä puolueen asioista kertoessaan.
Suojelupoliisilla oli 1950-luvulla SKP:ssä vain piiritason tiedottajia, mutta Vesikansan mukaan 1970-luvulla todennäköisesti tiedottaja keskuskomiteasta.
Kansan Uutiset raportoi Supon värväysyrityksistä jo helmikuussa 1958.
SKP ei yrityksistään huolimatta päässyt puoluejohdon lähellä olevien myyrien jäljille.
Kenttäkoe Karkkilassa
Tieteellisesti kommunismin kannatusta analysoi muun muassa Suhdetutkimus Oy, joka pyrki hahmottelemaan tavallisen kommunistin profiilin keräämällä tietoa SKDL:n kannattajien elämänvaiheista, kotioloista, harrastuksista, heikkouksista, tunne-elämästä jne.
Tutkimusten pohjalta SYT järjesti Karkkilassa vuonna 1955 ”laboratoriokokeilun”, jolla pyrittiin vähentämään kommunistien vaikutusvaltaa Högforsin tehtailla. Tehtaan johdon kanssa sovittiin henkilöstöpolitiikan ja tiedotustoiminnan kehittämisestä, poliittisten voimasuhteiden kartoittamisesta ja demarityöläisten värväämisestä muilta paikkakunnilta.
Jo tammikuussa 1956 Työkansan Sanomat sai aiheen huomauttaa, että ”eräs kapitalistien nykyisin paljon käyttämä työläisten ajatuksien muokkausväline on teollisuuslaitoksen työläisiään varten julkaisema tehdaslehti.”
Laboratoriokokeilusta huolimatta SKDL menetti vasta 1960-luvun puolivälissä enemmistönsä Karkkilan valtuustossa.
Vasta 1950-luvun lopulla porvarit alkoivat pohtia niiden syiden poistamista, jotka pitävät kommunismin kannatuksen Suomessa korkealla. Taustalla oli muun muassa sosiologi Erik Allardtin näkemys siitä, että kannatusta piti yllä kommunistien eristäminen muusta yhteiskunnasta.
Syksyn 1960 kunnallisvaaleihin valmistauduttiinkin ajatuksella, että jokainen kokoomuksen kansallisseura ottaisi huoltotyön kohteeksi kommunistiperheen.
SKP:n hajotukseen kanavoitiin rahaa
Entistä massiivisemmasta kampanjasta huolimatta SKDL:n kannatus ei merkittävästi muuttunut myöskään vuonna 1962. Kannatusosuus väheni hieman, mutta äänimäärä lisääntyi yli 50 000:lla.
Takaiskuja tuli muuallakin. Suuryritysten Kansan Uutisten ilmoitussaarto mureni vuonna 1959. Tosin Kansallis Osake Pankki ryhtyi lehden ilmoittajaksi vasta 20 vuotta myöhemmin ja silloinkin johtokunnan äänestyspäätöksellä.
Kun porvarien propaganda ei tehonnut äänestäjiin, huomio kiinnittyi SKP:n hajottamiseen sisältä päin.
Revisionismista oli raportoitu SDP:n tiedustelussa jo 1950-luvun lopulla, ja SYT ja Veikko Puskala kiinnittivät huomionsa Jarno Pennasen 1960-luvun alussa toimittamaan Tilanne-lehteen. Lehti sai SYT:ltä rahaa, mutta muun muassa sen näyttävään ulkoasuun viitaten SKP:n toimitsijat pystyivät kentällä todistelemaan Tilanteen saavan suurpääoman rahaa.
Lehden merkitys jäi lopulta vähäiseksi, sen ympärille ei puolueoppositiota saatu syntymään.
Vuoden 1966 vaalien lähetessä alettiinkin voimistamaan marxilais-leniniläistä puhdasoppisuutta. SKP:n jäsenille lähetettiin revisionismista varoittavia kirjeitä turkulaisten puoluejärjestöjen nimissä. Kirjeiden taustalla olivat tietenkin Veikko Puskala ja SYT.
Ainakin vuonna 1969 SYT budjetoi SKP:n hajotustoimintaan 140 000 markkaa.
Beljakovin kumoushanke
1970-luvun alussa porvari nukkui todellakin huonosti, kuten Kom-teatterin kuuluisalla levyllä silloin todettiin. Kommunistien lisäksi uutena murheena oli SDP:n vasemmistosiipi. Nuordemarit nykyisen Suomen Pankin pääjohtajan Erkki Liikasen johdolla puhuivat sosialismista ja marxilaisuudesta.
Lisäksi Neuvostoliiton suurlähettiläällä Aleksei Beljakovilla oli omat kumoushankkeensa Suomessa.
Marraskuussa 1970 Osmo Kupiainen esitteli presidentti Urho Kekkoselle SYT:n tiedustelutietoja Beljakovin SKP:n johdolle pitämästä esitelmästä. Sen mukaan Suomi oli kommunistisen liikkeen tärkein työkenttä kehitettäessä uutta sosialismiin siirtymisen muotoa.
Kekkosen puututtua asiaan Beljakov sai lähteä Suomesta jo vuonna 1971.
Viimeinen rynnäkkö, viimeinen vaalivoitto
Taistolaisten liittoutuminen Neuvostoliiton kanssa oli uusi shokki porvareille. Jarkko Vesikansan mukaan taistolaisten merkitystä on kuitenkin yliarvioitu rajusti. Ylioppilaskuntien vaaleissa SOL ei koskaan ylittänyt 20 prosentin rajaa kun samaan aikaan kokoomuksen kannatus kouluneuvostovaaleissa oli lähes 50 prosenttia.
Elinkeinoelämä ryhtyi viimeiseen taistoon. Hieman hiipuneen SYT:n sijaan etulinjaan nousivat kesällä 1971 uusittu Taloudellinen Tiedotustoimisto Leif Fastin johdolla ja 1974 perustettu EVA Max Jakobsonin johdolla.
Veikko Puskalan epäiltiin tässä vaiheessa jo panevan tiedusteluraportteihinsa omiaan, mutta Kalevi Sorsan puoltolauseen jälkeen hänen rahoittamistaan jatkettiin. Tietoa jaettiin nyt TT:n kautta 1970-luvun lopulle asti.
Puskala jäi eläkkeelle 1978. Veikko Hauhia oli jäänyt eläkkeelle jo 1976, mutta tietoa SKP:stä tihkui vielä 1980-luvun alussa.
SYT:n Osmo Kupiainen oli jäänyt eläkkeelle jo 1974.
Elinkeinoelämän viimeisestä kommunismin vastaisesta rynnäköstä huolimatta SKDL otti historiansa viimeisen vaalivoiton vuonna 1975. Se sai 18,9 prosentin kannatuksen ja 519 000 ääntä.
Vuonna 1981 porvarit saattoivat todeta taistelun kommunismia vastaan olevan voitettu, mutta vasta kaksi vuotta sen jälkeen SKDL menetti yhdeksän kansanedustajaa yhdessä rysäyksessä. Silloin SKDL sai enää 13,5 prosenttia äänistä.
uutiskirje 
