Leena Luostarisen salaperäisen majesteetilliset kissaeläimet, kuun sirpin valaisema viidakko, jäisessä vedessä leijuvat kukat ja lehdet. Kaikki nuo sfinksit, pyramidit, kiveen kahlitut linnut, jotka eivät laula… vaikka laulu kuristaa sisällä, koskettavat jotain katsojassa.
Maalausten nimet kuten Talvipalatsin puutarha, Sfinksi, Apinaäiti, Käärme paratiisissa, viittaavat toisenlaiseen paikkaan ja ajan moninaisuuteen. Teosten maisemat ovat muuttuvia, niitten merkitykset ja kulttuuriset viittaukset ovat avoimia monille tulkinnoille ja tulkitsijoille. Jo suuren kokonsa puolesta maalauksiin on helppo upota, niitten maailmaan ja ehkä ikävään.
Leena Luostarinen (s. 1949) on yksi hienoimmista suomalaisista taidemaalareista. Yhdessä Marika Mäkelä ja Marjatta Tapiolan kanssa Luostarinen raivasi tiensä tyypillisesti mieskeskeiseen taidemaailman ja -keskustelun keskiöön 1980-luvulla.
Taiteilijoina naiset loivat omanlaisensa kuvaston, vahvan ja värikkään kielensä keskelle miesten mustanharmaata pohjoista akryylimaailmaa. He tekivät taidehistoriaa niin taiteessa kuin elämässäänkin.
Luostarista on luonnehdittu (uus)ekspressionistiksi, romantikoksi ja postmodernistiksi. Tosin postmoderniin liitettyä ironiaa ei hänen maalauksistaan löydy. Määrittämisen ongelmallisuus lienee kiinnostavaa vain taidehistorian kontekstissa ja taiteilijan arvottamisessa ”tuotteena” (teos/taiteilija) markkinahinnassa.
Matkustelu näkyy
Luostarisen ”epäyhteiskunnallisuus”, kiinnostus vieraisiin kulttuureihin ja etäisiin maanosiin liitetään usein romantikkoihin. Tuttu maisema, yhteiskunta tai ihmiset ei viehätä, eikä ihminen löydä merkitystä arkisessa todellisuudessa vaan hakee sitä muualta: historian kerroksista, uskonnoista ja eksotiikasta.
Luostarinen onkin matkustellut poikkeuksellisen paljon, mikä näkyy maalauksissa ja värimaailmassa. Hän on työskennellyt muun muassa Balilla, Thaimaassa, Burmassa, Kiinassa ja Intiassa ja kiertänyt Välimeren molemmat rannat.
Muistan oman lumoutumiseni joskus 1980-luvun alussa Artekissa. Maalaus Rock bound pysäytti ja olisin halunnut sen itselleni. Maalaus oli jopa halpa, mutta siihenkään ei löytynyt rahoja. Tänään 30 vuotta myöhemmin minua kiehtovat toiset maalaukset, seesteisemmät ja utuisemmat, ehkä vailla vimmaa muttei ikävää.
Taidehalli on tilana ihanteellinen. Näyttelyn teokset on jäsennelty vuosikymmenittäin, suurin piirtein. On helppo seurata Luostarisen taiteen jäljen ja kuvaston kehitystä, niitten muuttumista.
Taidehallin kaunein huone, Veistosali täyttyy 1990-luvun suurista merkkien, lehtien ja kukkien täyttämistä maalauksista. Keskisalissa esittäytyvät majesteetilliset kissat, viidakon yön pehmeys, kuunsirppi ja sfinksit, viimeisessä salissa pyristelevät kiveen kahlitut, monimieliset hahmoaan muuttavat muodot. Vitriinissä on esillä taiteilijan luonnoskirjoja vuosien varrelta.
Vuosikymmenten muutokset
Kierroksen lopuksi voi pysähtyä 2000-luvun teoksiin kuten Kultainen luuttu (2012) tai Soittajat (2011) ja miettiä siveltimen jälkeä, sen muutosta 1980-luvun hurjista, paksuista pyörteistä 1990-luvun vedessä leijuviin lehtiin ja kukkasiin, utuisiksi muuttuviin kuviin ja siirtyä hitaasti 2000-luvun teosten maalausten yhä litteämmäksi vaihtuvaan pintaan, kuvan ohuuteen.
Näyttely herättää ajatuksia ajasta. Mietin Luostarisen lähes 40-vuotista uraa ja ihmisen elämänkaarta. Matkaa nuoruuden uhkuvasta voimasta, kivusta ja raivosta seesteisempään mutta etääntyvään maisemaan ja hitaasti aina ohuemmaksi muuttuvaan kuvaan, kuin tyhjenevään merkkiin.
Tämä on yksi tarkastelukulma. Onneksi jokainen katsoja käy oman vuoropuhelunsa ja luo oman kokemuksensa Luostarisen maalauksista.
Leena Luostarinen: Tiikerinpiirtäjä 3. maaliskuuta saakka Helsingin Taidehallissa (Nervanderinkatu 3).
uutiskirje 
