Pintaa syvemmältä
Saksan mallia pidetään usein esimerkkinä muulle Euroopalle, tosin ei aina samoista syistä. Työnantajat pitävät Saksaa hyvänä esimerkkinä siitä, miten kilpailukykyä voi parantaa ja vientiä lisätä. Monet muut näkevät sen taas varoittavana esimerkkinä nopeasti kasvavista taloudellisista ja sosiaalisista eroista. Näin vaikkapa saksalainen ay-johtaja Wilhelm Adamy Helsingissä maanantaina (katso Birgitta Suorsan raportti sivulla 38).
Mutta myös muut kuin ay-aktiivit ovat huolestuneita eriarvoistumisen kasvusta, joka on Saksassa ollut vielä voimakkaampi kuin muualla EU:ssa. Prekariaatin eli tilapäisissä töissä olevien osuus ei ole laskenut. Nopeimmin kasvava ala taitaa olla puhelinmarkkinointi – siinä palkat ovat pohjassa ja valtio joutuu auttamaan työntekijöitä sekä välillisesti työnantajia suurilla summilla.
Kuka työntekijä tai työnantajakaan voi suhtautua vakavasti euro tunnissa -työpaikkaan?
Der Spiegel -lehti kokosi toukokuun alussa viiden toimittajan voimin laajan katsauksen aiheesta, otsikolla ”Saksan talousmenestyksen kova hinta”.
Kirjoittajat pitävät vuosituhannen alun ”Hartz”-nimellä kulkevia uudistuksia aikoinaan perusteltuina, mutta vaativat nyt perusteellista kurssinmuutosta. Muuten Saksa jakautuu pysyvästi kolmeen luokkaan. Ylimpänä ovat miljoonia ansaitsevat yritysjohtajat. Seuraava ryhmä ovat hyvin koulutetut ja varsin hyvin palkatut toimihenkilöt sekä koulutetut työntekijät teollisuuden ja tietotekniikan nykyaikaisilla sektoreilla. Alimpana ovat vähemmän tuottavissa ammateissa toimivat, kuten esimerkiksi myyjät, kokit, tarjoilijat ja opettajat, joiden palkka usein on alempi kuin kymmenen vuotta sitten.
Miten tähän on tultu? Saksan tapauksessa on helppo antaa muutokselle tarkka päivämäärä. Se oli 22.2.2002. Silloin Gerhard Schröderin sosialidemokraattinen hallitus nimitti komitean miettimään uusia työmarkkinaratkaisuja Peter Hartzin johdolla. Volkswagenin henkilöstöjohtaja Peter Hartz oli Schröderin hyvä ystävä. Taustalla oli kasvava työttömyys, joka lähinnä johtui teollisuustyön siirtymisestä Aasian halpatyömaihin. Ratkaisuksi tarjottiin valtion tukemien halpatöiden luomista Saksaan markkinatalouden keinoin.
Komitea työskenteli nopeasti ja tehokkaasti, ehkä Volkswagenin liukuhihnatyöjärjestelyjen kokemuksella. Komitealta tuli 13 suositusta, jotka laeiksi muutettuina tulivat voimaan neljässä erässä vuosina 2003–2005.
Ensimmäisissä erissä muun muassa luotiin uusia työntekomuotoja, ”minijobs”, joissa työnantaja maksoi pienen palkan ja valtio erillisen korvauksen ja joista ei tarvinnut maksaa sivukuluja. Toivottiin, että työntekijät vähitellen voisivat siirtyä näistä halpatöistä normaaleihin työpaikkoihin. Näin ei kuitenkaan kovin usein tapahtunut, näitä töitä ei ilmeisesti katsottu vahvaksi ansioksi. Eräs muoto näistä töistä on ”one-euro job”, josta todella maksetaan euro tunnissa. Kuka työntekijä tai työnantajakaan voi suhtautua vakavasti tällaiseen työpaikkaan?
Viimeinen erä, Hartz IV, keskittyi painostamaan työttömät töihin. Työnvälitys- ja sosiaalitoimistot yhdistettiin ja niiden maksamat korvaukset yhdenmukaistettiin, jolloin työttömyyskorvauksen taso laski (nyt 382 euroa kuukaudessa) ja sen kesto lyheni. Saadakseen korvauksen työttömän on sitouduttava tiettyihin ehtoihin, esimerkiksi ottamaan vastaan mitä tahansa tarjottua laillista työtä.
Koska tämän neljännen erän uudistukset vaikuttivat kaikkein kipeimmin työttömien tilanteeseen, koko uudistuksen koodisanaksi on muodostunut Hartz IV. Sanaa käytetään myös työttömistä ja heidän elämästään. Hartz IV TV tarkoittaa esimerkiksi päiväsaikaan lähetettyjä pinnallisia tv-sarjoja. Mutta ennen kaikkea Hartz IV on yleisesti käytetty kirosana.
Der Spiegelin toimittajaryhmä katsoo kuitenkin näiden uudistusten olleen aikoinaan tarpeellisia Saksan kilpailukyvyn palauttamiseksi. Nyt tarvitaan kuitenkin jotain aivan muuta. Sosiaaliset jännitteet ovat kasvaneet kasvamistaan – ”jos mitään ei tapahdu, jatkaa levenemistään kuilu niiden välillä, jotka voivat olla osallisia hyvinvoinnin kasvussa, ja niiden, jotka jäävät sen ulkopuolelle”.
Sen vuoksi tarvitaan perusteellisia muutoksia työmarkkinajärjestelmään, verotukseen ja sosiaalipolitiikkaan, kirjoittajien mukaan vielä paljon perusteellisempia kuin Hartz konsanaan, ja toiseen suuntaan meneviä. Tarvitaan esimerkiksi minimipalkkaa. Jos säädettäisiin minimipalkaksi 8,50 euroa tunnissa, 25 prosenttia naistyöntekijöistä ja 15 prosenttia miestyöntekijöistä saisi lisää palkkaa – naisten alipalkkaus on erityisen yleistä.
Varakkaampien verotusta on viime vuosina kevennetty niin paljon, että jopa OECD ja Kansainvälinen valuuttarahasto IMF ovat protestoineet ja suositelleet heidän veroasteensa nostamista uudelleen.
Koulutusta on tehostettava, jotta halpatyöloukkuun joutuneet voisivat päästä siitä pois. Paljon muutakin vaaditaan, jotta suunta kääntyisi.
Suurin osa ammattiliitto Pron tiloihin kokoontuneista Wilhelm Adamyn kuuntelijoista vakuuttui siitä, että Saksan vanhaa mallia ei Suomessa kannata seurata. Saksan uusi malli saattaisi sen sijaan olla mielenkiintoinen, jos se toteutuisi. Ainoastaan Elinkeinoelämän tutkimuslaitoksen Antti Kauhanen yritti puolustaa Hartz-mallia, mutta ei kovin vakuuttavasti.
uutiskirje 
