Kurvit suoriksi
Olen saanut jutuistani melkoisesti palautetta, jopa tulevista kolumneistani. Yksi suuresti arvostamani lukija kyseli, että milloin minä kirjoitan taas sienistä. Hän oli vakaasti sitä mieltä, että kaikesta kirjoittamastani vain sienijutuissa on jotain tolkkua.
Toinen yhtä paljon arvostavani lukija lähetti sähköpostia, jossa toivoi, että en tänä vuonna kirjoittaisi lainkaan typeriä sienitarinoitani. Hän ilmoitti lukevansa mieluusti juttujani, käsittelivät ne sitten ihan mitä tahansa – paitsi sieniä.
Jos minä olisin poliitikko, niin olisin nyt pulassa, enkä uskaltaisi kirjoittaa enää riviäkään yhtään mistään asiasta.
En todellakaan tiedä kuinka monet metsissä liikkujat keräävät ja syövät osterivinokkaita.
Eräänä päivänä juhannuksen jälkeen satuin vilkaisemaan television venäjänkielisiä uutisia, joissa kerrottiin sienten jo nousseen Suomen metsiin. Olin minäkin jo Vuosaaren Uutelan metsissä loikkinut, mutta en ollut nähnyt yhtään kerättäväksi kelpaavaa sientä.
Seuraavana päivänä painelin tietysti metsään jo varhain aamulla, mutta ainoaksi saaliikseni jäin hieman sokeripalaa suurempi herkkutatti, jonka joku oli valmiiksi kunnolla pureskellut. Roskiin runneltu minisieni tietenkin meni.
Seuraavalla sieniretkelläni noukin jo hitusen kantarelleja ja ison pussillisen osterivinokkaita, joita en ollut koskaan aikaisemmin ottanut, vaikka sienen uskoin varmasti tuntevani.
En todellakaan tiedä kuinka monet metsissä liikkujat keräävät ja syövät osterivinokkaita. Joka tapauksessa se on herkullinen ruokasieni, joka pöperöksi laitettaessa ei tarvitse mitään esikäsittelyä. Osterivinokasta ei voi sotkea myöskään mihinkään myrkkysieneen. Se on mainio metsän herkku siis joka suhteessa.
Moni on saattanut nähdä siniharmaita osterivinokkaita myynnissä vaikkapa torilla. Se on siis niin sanottu kauppasieni, mutta vain viljeltynä. Vapaana metsissä osterivinokas kasvaa useimmiten laholla lehtipuulla. Yhdestäkin pölkystä saattaa poimia, tai pikemmin leikata, mahtavan sadon, kuten minäkin tein.
Osterivinokas on maultaan mieto. Se on simpukan muotoinen. Joidenkin mielestä se myös tuoksuu merelle, kalalle tai jopa raikkaalle tuoreelle osterille. Mauri Korhosen mainion Tunnista sieni -kirjan mukaan osterivinokas kasvaa ”siellä täällä Lounais- ja Etelä-Suomessa”. Sen satokauden pitäisi jatkua aina talven tuloon saakka, joten ehkä löydän niitä samasta lahopuusta vielä useita kertoja.
Kokeilimme, että osterivinokas sopi mainiosti esimerkiksi kanasta ja parsasta tehtyyn muhennokseen. Herkuttelimme sillä pari kertaa ja vinokkaita jäi vielä pakastettavaksikin.
Juuri ennen helteiden alkamista ehdin lukaista Jyväskylän yliopiston Suomen historian professorin Petri Karosen teoksen Pohjoinen suurvalta. Suomi ja Ruotsi 1521–1809 (SKS 2014, 552 s.). Kyseessä on kirjan neljäs painos. Muistelen lukeneeni ensimmäisen painoksen sen ilmestyessä vuonna 1999.
Karosen tutkimus on hyvä esimerkki siitä kuinka vanhastakin historiasta tulee koko ajan ”uutisia”. Professori kirjoittaakin: ”Teoksen neljäs painos noudattelee aiempaa käytäntöä, joten viitteistä ja lähdeluettelosta löytyy noin 130 pääosin vuosina 2008–2013 ilmestynyttä tutkimusta.”
Mielestäni kiinnostavinta antia kirjassa ovat pohdiskelut siitä miten syrjäisestä ja asukasluvultaan pienestä Ruotsista saattoi yleensäkin tulla suurvalta. Yhtenä selityksenä Karonen mainitsee senkin, että muut Euroopan maat eivät yksinkertaisesti tienneet kuinka paljon väkeä Ruotsissa ja sen itäisessä osassa eli Suomessa tuolloin oli. Asukasmäärähän oli yksi tekijä, joka vaikutti siihen kuinka suuren armeijan maa pystyi muodostamaan.
Yhtä kiinnostavaa on niiden syiden pohtiminen, jotka johtivat Ruotsin suurvalta-aseman menettämiseen. Professorin loppuyhteenveto on kuitenkin valoisa: ”Ruotsin ja Suomen yhteisen historian kolme viimeistä vuosisataa olivat menestystarina – selviytymisen ja huomattavan kehityksen aikakausi.”
Näin siis siitä huolimatta, että Ruotsi hävisi koko itäisen osansa Venäjälle tarmottomasti käydyssä Suomen sodassa 1809. Karosen mukaan tuo sota kuitenkin käytiin täysin Ruotsissa laadittujen sotasuunnitelmien mukaan. Ruotsin voimat eivät enää riittäneet tehokkaaseen taisteluun Suomen maaperällä.
On se kumma, että Suomessa nykyisin ruikutetaan ja valitetaan koko ajan kaikista mahdollisista asioista, vaikka maamme on kärjessä aina kun tutkitaan pärjäämistä melkein missä tahansa hyvässä asiassa, kuten koulutuksessa, kilpailukyvyssä tai elämän onnellisuudessa.
Se tietysti kismittää, että jäätelön syönnissä henkeä kohden olemme koko maailmassa vasta kolmannella sijalla. Ehkä asialle voitaisiin tehdä jotain?
Ja lopuksi olisi taas vähän valittamisen aihetta.
Toukokuun lyhyen hellejakson aikana ehdin käydä pari kertaa uimassa, muta sitten vedet kylmenivät. Uimakuntoon ne lämpenivät täällä Vuosaaressa vasta heinäkuun toisella viikolla.
Tämä uimavesien myöhäinen lämpeneminen näyttää olevan jokavuotinen ilmiö, jolle on vihdoinkin tehtävä jotain. Tehokas ratkaisu ongelmaan onkin olemassa. Vuosaareen on rakennettava ydinvoimala. Sen lauhdevedet lämmittäisivät Aurinkolahden ja kalatkin lähivesillä kasvaisivat isommiksi.
Itä-Helsingin rehti työtätekevä kansa odottaakin tässä asiassa aloitteellisuutta tietysti erityisesti vasemmistoliittolaisilta poliitikoilta.
Työkansan on päästävä jo kesän alusta alkaen virkistäytymään Aurinkolahden osterivinokkaan tuoksuiseen veteen!
lehti 