Aatehistoriallisesti SKDL:n ensimmäiset vuodet olivatkin varsin mielenkiintoisia. Esimerkiksi Erkki Tuomioja kertoo K. H. Wiik -tutkimuksessaan, miten SKDL:n ensimmäinen puheenjohtaja kamppaili SKDL:n ohjelmallisesta linjasta. Wiik vaati selkeämpää punaväriä lippua myöten ja sosialismia ohjelmalliseksi tavoitteeksi. SKP:n johto halusi pitää kiinni ”työväen ja talonpoikain liitosta” ja SKDL:n yleisdemokraattisesta luonteesta ilman yhteiskuntajärjestelmään liittyviä tavoitteita.
Monissa muissakin kysymyksissä tämä jakolinja ilmeni. Matti Helin kertoo väitöskirjassaan (Päästä meidät pahasta, 1996), että liiton piirissä toimiva älymystö, sosialistit ja entiset sosialidemokraatit olivat kirkkokritiikissään varsin militantteja, kun taas SKP:n johto pyrki suhtautumaan kirkkoon pragmaattisemmin. Tässäkin kuvastuu tavoitteiden erilaisuus SKP:n pyrkiessä ”tulkaa kaikki” -hengessä mahdollisimman laajaan liittoon varoen loukkaamasta potentiaalisia ja toivottuja mukaan tulijoita, kun taas mukaan tulleet sosialidemokraatit ja sosialistit halusivat rakentaa SKDL:stä SDP:tä aatteellisempaa vasemmistopuoluetta.
Samaa kädenvääntöä SKDL:n ohjelmallisista tavoitteista käytiin vielä tullessani mukaan opiskelijaliikkeen kautta 1960-luvun puolivälissä. Silloinhan sosialismi vihdoin saatiin myös SKDL:n ohjelmaan. Kentällä monimutkainen järjestörakenne koettiin rasitukseksi, mikä viritti keskustelua päällekkäisyyksien purkamisesta. Kuin kaikuna perustamisvaiheiden kädenväännöstä SKP:n vähemmistö puolestaan varoitteli aktiivisesti SKDL:n ”puoluesuuntaisesta” kehityksestä.
Äänekkäimmin SKDL:n ohjelmallista kehitystä vastusti opiskelijaliike, joka oli 1970-luvun alussa siirtynyt taistolaisten johtamaksi.
Eduskuntaan tulin vuoden 1972 tammivaaleissa ja suunnilleen puolet kuukautta vaille 13 vuoden kaudestani olin myös maan hallituksissa. Aika oli myös ehkä kärjekkäimmän sisäisen taistelun aikaa. Jos sen ajan kokemukset jotenkin haluaisi kiteyttää, niin se oli eräänlaista purjehtimista Skyllan ja Kharybdiksen välissä.
Kyseessä on varmaan radikaalin poliittisen liikkeen ikuinen ongelma. Liike on syntynyt vallitsevan yhteiskunnan epäkohtien kritiikistä ja nimenomaan kritiikkiä ovat myös liikkeen katsomuksellisten perustajien tekstit. Yhteiskunnallisen kritiikin pitäisi myös johtaa kritisoitujen epäkohtien korjaamiseen, jotta sillä olisi muutakin kuin akateemista mielenkiintoa ja jotta se voisi motivoida ihmisiä toimimaan.
Pitäytyminen yksinomaan kritiikissä antaa parhaimmillaan ehkä älyllistä tyydytystä. Esimerkiksi parlamentaarisessa oppositiossa profiilia voi vapaasti nostaa, mutta jos oppositiokaudesta tulee pysyvä olotila, ei terävässäkään profiilissa esiin nostettuja tavoitteita päästä toteuttamaan. Ellei politiikan tekeminen johda yhteiskunnassa minkäänlaisiin muutoksiin, on kannattajien turhautumista vaikea välttää.
Pyrkiminen konkreettisin tuloksiin taas edellyttää yhteistyötä ja yhteistyö edellyttää myös toisten osapuolten näkemysten huomioon ottamista ja valmiutta rakentaa kompromisseja. Silloin taas riskinä on liialliseksi koettu etääntyminen omista näkemyksistä ja oman profiilin katoaminen. Sen taas pelätään heikentävän motivaatiota tukea poliittista liikettä. Monipuoluejärjestelmässä tämä on tietenkin kaikkien puolueiden ongelma, tietenkin eri asteisesti riippuen poliittisesta voimasta.
Vähän yksinkertaistaen voisi sanoa, että vähemmistön strategia on ollut ensin mainittu, pitäytyminen kritiikissä ja yhteiskunnallisten epäkohtien analyysissa. Vaikka esimerkiksi tutkijat kävivät ajoittain mielenkiintoista keskustelua, oli esimerkiksi eduskuntaryhmän vähemmistöön kuuluneiden poliittinen argumentointi useimmiten aika monomaanista.
Muutosta toki varmasti haluttiin, mutta tunnuksella ”mikään ei muutu, ellei kaikki muutu”. Kritiikin johtopäätöksenä oli usein toteamus, että ”vasta sosialismissa … ongelma – mikä se kulloinkin olikaan – on ratkaistavissa”. Kuin tätä suhtautumistapaa kommentoiden Terry Eagleton toteaa (Miksi Marx oli oikeassa, suom. 2012), että ”ytimeltään Marx ei uneksi ihannetulevaisuudesta vaan ratkoo nykyhetken ristiriitoja, jotka estävät parempaa tulevaisuutta koittamasta”.
Voi kysyä, olisiko konkreettisen vaikuttamisen edellyttämästä yhteistyöstä vetäytyminen – hallitustasolta silloin kun se olisi olut mahdollista – ollut yksi syy taistolaisliikkeen lyhyen kukoistuksen jälkeiseen kohtuullisen nopeaan hiipumiseen?
Enemmistö taas joutui kipuilemaan oman profiilin ylläpitämisen ja yhteistyön edellyttämien kompromissien jännitteessä. Tällaisessa toiminnassa joutuu törmäämään sekä toisten yhteistyöosapuolten erilaisiin näkemyksiin että yhteiskunnallisiin realiteetteihin. Siinä hommassa profiilin särmät väkisinkin hioutuivat.
SKDL:n hallitustaipaleesta on rakennettu julkisuudessa ja eräiltä osin historiankirjoituksessakin eräänlainen erivapauksia kinunneen ja niitä liiaksi saaneen häirikön kuva. Hallitustaipaleeseen sisältyi jaksoja, joissa jousi jännitettiin varsin kireälle. Sellaisia olivat muun muassa kysymys liikevaihtoveron korotuksesta Miettusen hätätilahallituksessa, sosiaaliturvan verouudistuksesta Koiviston hallituksessa ja budjettiongelmista Kekkosen eronpyynnön alla ja lopuksi devalvaatiosta Sorsan III hallituksen syksyllä.
Hallitustaival katkesi samana syksynä budjetin puolustusmäärärahoista eduskunnassa vallinneisiin erimielisyyksiin. Missään tilanteessa emme pyytäneet mitään erivapauksia, mutta pidimme kiinni tietyistä minimitavoitteista loppuun saakka. Sorsa itse ehdotti devalvaatiosyksynä ratkaisuksi sitä, että emme vastustaisi mutta emme myöskään vastoin käsitystämme kannattaisi devalvaatioon liittyviä lakeja.
Loppujen lopuksi profiilin nosto taloudellisesti pienemmässä joskin periaatteellisesti tärkeässä puolustusmäärärahoja koskevassa asiassa katkaisi kamelin selän.
Viime vuosien tapahtumia seuratessa nämä asiat ovat tulleet usein mieleen. Perusasetelma myös vasemmistoliiton hallitusyhteistyössä on ollut hyvin samantapainen. Mekin laskimme tarkkaan jokaisen budjettikäsittelyn yhteydessä sitä, onko budjetin vaikutus kansantalouteen kontraktiivinen vai elvyttävä ja yleensä halusimme jälkimmäistä.
Suhtautuminen perusturvaa saavien etuuksiin oli meille kynnyskysymys sove-uudistuksessa samoin, kuin se oli vasemmistoliitolle viime kevään kehysriihessä.
Helppoa ei ollut ratkaisujen tekeminen myöskään presidentin vaaleissa. Tunnettua on keskustapuolueen epätoivoinen yritys pitää Urho Kekkosen jälkeenkin ulkopolitiikan johto käsissään saamalla Ahti Karjalainen presidentiksi. Tunnettua on myös K-linjan pelaaminen yhdessä Neuvostoliiton edustajien kanssa tavoitteen toteuttamiseksi. Karjalainen moitti Hesarissa SKDL:n sosialisteja Neuvostoliiton arvostelemisesta.
Me puolestaan ilmoitimme muun muassa SKDL:n liitoneuvostossa, että emme ole valmiita tukemaan Karjalaisen valitsemista. Niinpä Viktor Vladimirov, joka oli ollut järjestelemässä asioita Suomessa jo Kekkosta valittaessa 1956, lähti liikkeelle. Hän kutsui minutkin puhutteluun ja pyrki uhkailuilla ja maanitteluilla siihen, että kieltäytyisin ehdokkuudesta. Kun puhuttelu ei tuottanut tulosta, sain vielä hänen muutoin varsin lipevissä muistelmissaan yhtenä harvoista kuulla kunniani.
K-linja ei saanut Karjalaista edes ehdokkaaksi, joskin huhut mustasta hevosesta elivät valitsijamiesten kokoukseen saakka. Jotta spekuloinneista vältyttäisiin, pyysin valitsijamiehiäni äänestämään Koivistoa heti ensimmäisessä äänestyksessä. Valitettavasti ainoastaan enemmistöön kuuluvat valitsijamiehet noudattivat toivomusta. Kun 11 prosentin ääniosuudella ei ehdokasta saatu valittua, oli järkevää varmistaa muista vaihtoehdoista paras.
Vuoden 1988 vaaleissa tilanne oli toinen, koska muuttunut hallitusasetelma antoi aiheen ennustaa hallitusrintaman ratkaisevan vaalin – kuten sitten tapahtuikin.
Jos vaihtoehtoisista poliittisista peruslinjoista yrittäisi rakentaa jonkinlaisen synteesin, voisi SKDL:oa kuvata yhteiskunnan kriittiseksi uudistajaksi.
Käytännössä se on ollut tasapainoilemista profiilin noston ja yhteistyöpolitiikalla vaikuttamisen kesken. Olemassaolonsa aikana SKDL osallistui hallituksiin kolmeen otteeseen – heti sodan jälkeen, 1960-luvun lopulla ja vuosina 1975-82. Vasemmistoliitolla on vastaavasti ollut kaksi hallitukseen osallistumisen jaksoa.
On varmaan oikeutettua arvioida, että ”ilman SKDL:oa ei Suomessa olisi nykymuotoista hyvinvointivaltiota”. Toisaalta voi nk. kansandemokratioiden kokemuksiin viitaten kysyä, miten hyvinvointivaltio olisi kehittynyt näiden mallia seuranneessa kehityksessä. Eli jos olisi omaksuttu strategiaksi ”mikään ei muutu ellei kaikki muutu” -periaate, olisi tulos olut hyvinvointivaltiota tavoiteltaessa huonompi – niin siinä tapauksessa, että mikään ei olisi muuttunut, kuin myös siinä tapauksessa, että kaikki olisi muuttunut.
Tästä johtopäätöksestä voisi päätellä, että SKDL:n valtavirran omaksuma kriittisen uudistajan strategia, yritys ratkaista nykyhetken ongelmia yhteistyöpolitiikan ja hallituksissakin vaikuttamisen avulla, on ollut perusteltu.
lehti 