Afrikan kansalliskongressi ANC perustettiin sata vuotta sitten. Ensimmäiset neljäkymmentä vuotta se yritti Britannian kolonialistisen hallinnon ja Etelä-Afrikan oman hallituksen kanssa neuvotella ihmisoikeuksia mustille afrikkalaisille. Samalla asialla oli myös maan intialaisperäisen vähemmistön organisaatio Etelä-Afrikan Intialainen kongressi.
Etelä-Afrikan työvoimapulaa ratkottiin yli 150 vuotta sitten tuomalla maahan intialaista työvoimaa. Ahmed Kathrada on näiden intialaisten jälkeläinen. Hän liittyi ensin nuorten kommunistien järjestöön ja sen jälkeen Etelä-Afrikan Intialaiseen kongressiin.
– Intialainen kongressi oli tuohon aikaan ANC:ta radikaalimpi, kertoo Kathrada.
Kathrada vei aikoinaan turvaan lukuisia poliisin jahtaamia aktivisteja.
Kathrada osallistui 17-vuotiaana vuonna 1946 passiiviseen vastarintaan, jolla vastustettiin intialaiseen väestöön kohdistuvaa alistavaa lakia.
– Noin 2 000 miestä ja naista meni vapaaehtoisesti vankilaan uhmatakseen maan hallitusta. Minä istuin vankilassa ensimmäisellä kerralla kuukauden.
Samoihin aikoihin hän tutustui myös Nelson Mandelaan, Oliver Tamboon ja Walter Sisuluun. Nämä nuoret miehet olivat perustaneet ANC:n nuorisojärjestön, jonka politiikka oli alusta alkaen emojärjestöä radikaalimpaa.
Vuonna 1949 ANC ja Etelä-Afrikan Intialainen kongressi tekivät yhteistyösopimuksen ja vastarintaa jatkettiin siitä lähtien yhteisvoimin. Nelson Mandela perusti vuonna 1952 myös ANC:n aseellisen siiven MK:n.
Poliittisen toiminnan kielto
Kathradan niin kuin muidenkin aktivistien elämä vaihteli julkisen ja salaisen toiminnan välillä. Etelä-Afrikan valkoihoinen apartheid-hallitus teki kaikkensa tukahduttaakseen ei-valkoisten eteläafrikkalaisten vastarinnan.
Kathrada joutui jo vuonna 1954 salaisen poliisin kirjoihin ja häneltä kuten monelta muultakin aktivistilta kiellettiin kaikki poliittinen toiminta. Jokainen luonnollisesti rikkoi tällaisia määräyksiä.
ANC, Pan Africanist Congress ja kommunistinen puolue julistettiin vuonna 1960 laittomiksi järjestöiksi.
Kathrada oli 1960-luvun alkuvuosiin saakka vastarintaliikkeen miesten ja naisten autonkuljettaja milloin maan sisällä, milloin rajojen ulkopuolella. Hän vei turvaan lukuisia poliisin jahtaamia aktivisteja, toimi välillä tulkkina ja tietojen välittäjänä. Kathrada ei varsinaisesti kuulunut ANC:n johtajistoon, mutta oli terävä huomioitsija ja välillä liikkeen taktiikan terve kriitikko.
Sitä mukaa kun apartheidhallitus laati ei-valkoihoisia alistavia lakeja, järjestöjen maanalainen toiminta kasvoi. Osa ANC:n jäsenistä lähetettiin ulkomaille johtamaan järjestöä ja luomaan kansainvälisiä kontakteja. Osa heistä keskittyi kouluttautumaan sekä aseelliseen toimintaan että tuleviin hallinnollisiin tehtäviin. Osa jäi Etelä-Afrikkaan maanalaiseen työhön, johon kuului myös teollisuuslaitoksiin, rautateihin ja virastoihin kohdistuva sabotointi.
Puolueessa ei missään vaiheessa ajateltu, että Etelä-Afrikan vallanjako voidaan ratkaista aseilla. Tavoitteena oli aina edetä neuvottelujen tietä. Sabotaasien tavoite oli vain saattaa apartheid-järjestelmä hallitsemattomaan tilaan.
Rivonian oikeudenkäynti
Tällaisen toiminnan suunnittelusta joutuivat oikeuteen Kathradan lisäksi muun muassa Mandela ja Sisulu. Kuuluisassa Rivonian oikeudenkäynnissä 1963–64 kolmikko ja heidän lisäkseen viisi muuta miestä tuomittiin maanpetoksesta elinkautiseen vankeuteen. Seitsemän heistä lähetettiin Robben Islandille. Siellä Kathrada vietti yli 20 vuotta, Mandela 18 vuotta. Viimeisiksi vankeusvuosiksi miehet siirrettiin muihin vankiloihin.
Ennen oikeudenkäyntiä osa syytetyistä, muun muassa Kathrada, vietti kolme kuukautta täydellisessä eristyksessä ainoana ohjelmanaan poliisien kuulustelut.
– Minua ei koskaan kuulusteluissa pahoinpidelty, mutta monet vangit pahoinpideltiin kuoliaaksi. Psykologinen painostus oli sitä pahempaa, kertoo Kathrada.
– Missään vaiheessa ei kuitenkaan tullut mieleen antaa periksi. Alusta alkaen vastarintaliikkeeseen liittyessäni tiesin, että kuolema on täysin mahdollinen.
Rivonian oikeudenkäynti on kuuluisa Nelson Mandelan puolustuspuheesta, jossa hän hahmotti ANC:n tavoitteet rotujen välisestä tasa-arvosta ja ihmisoikeuksista Etelä-Afrikassa. Miehet päättivät, että olipa tuomio mikä hyvänsä, siitä ei valiteta. Puolustusasianajajat valmistivat heitä pahimpaan mahdolliseen eli kuolemantuomioon.
– Kun elinkautinen tuomio julistettiin, se tuntui miltei vapauttavalta päätökseltä, vaikka edessä olikin täysin tuntematon tulevaisuus. Alusta alkaen varauduimme todella pitkään vankeuteen.
Robben Islandin vankilavuosista kolmetoista ensimmäistä kuluivat raskaassa ruumiillisessa työssä saaren suolakaivoksilla, mutta siinä oli omat hyvätkin puolensa.
– Ulkona meillä oli mahdollista olla ryhmässä, keskustella ja kasvattaa ryhmähenkeä. Se oli raskasta, mutta toisaalta karaisevaa. Kun meidät sitten myöhemmin siirrettiin sisään, jouduimme lähes koko ajan olemaan omissa pienissä kopeissamme, erillään toisistamme.
Vangit opettivat toisiaan
Poliittisilla vangeilla oli mahdollisuus myös opiskella, jos omaisilla oli varaa maksaa kustannukset. Kathrada suoritti yli 26 vankeusvuotensa aikana neljä akateemista tutkintoa.
Osa samaan vankilaosastoon tuoduista poliittisista vangeista ei osannut lukea eikä kirjoittaa, mutta koulutetummat vangit toimivat opettajina. Esimerkiksi maan nykyinen presidentti Jacob Zuma sai loppumattomaan tiedonjanoonsa täydennystä vankitovereiltaan.
Robben Islandilla ei koskaan puhuttu ANC:n poliittisesta suunnasta ja sen tulevaisuudesta. Se kuului maan ulkopuolella olevalle johdolle, jonka päämaja oli suurimman osan ajasta Sambiassa. Poliittista koulutusta uusille tulokkaille kyllä annettiin heti.
Kun Mandela sitten 1980-luvun puolivälissä päätti ottaa yhteyttä Etelä-Afrikan apartheid-hallintoon, hän teki sen muiden Rivonian miesten tietämättä.
– Rivonian miesten keskinäinen demokratia vankilassa oli niin vahva, että jos enemmistö meistä olisi vastustanut neuvotteluja, Mandela ei olisi niitä aloittanut. Sen vuoksi hän teki henkilökohtaisen päätöksen. Minä itse vastustin ANC:n neuvottelualoitetta, mutta olen myöhemmin myöntänyt, että olin väärässä, sanoo Kathrada.
Kokemukselle oli käyttöä
Kun ANC 1990-luvun alussa alkoi rakentaa puoluetta ja Etelä-Afrikan tulevaisuutta, oli yhteistyöhön sovitettava monta vastarintaliikkeessä toiminutta tasoa: Robben Islandin miehet, ulkomailla ollut ANC:n johto, aseellisen siiven miehet, Etelä-Afrikan maanalaisessa toiminnassa olleet jäsenet sekä julkisesti toimineen United Democratic Frontin jäsenet.
– Helppoa ei yhteensovittaminen ollut, mutta jokaisen ryhmän kokemuksia ja ajatuksia tarvittiin, sanoo Kathrada.
Kathrada itse toimi 1990-luvun alussa ANC:n tiedotusosastolla, kunnes hänet valittiin kansanedustajaksi ensimmäisissä vapaissa vaaleissa 1994. Kansanedustajana hän toimi viisi vuotta. Hän toimi kymmenen vuotta Robben Islandin museosäätiön hallituksen johdossa ja jatkaa edelleen rasisminvastaista työtä omassa säätiössään.
Henkilökohtaisesti suurin menetys vankilavuosien takia on Kathradalle ollut se, ettei hän voinut saada omia lapsia.
– Vankila-aika antoi kuitenkin ystäviä ja tovereita Etelä-Afrikan eri heimoista ja eri kielialueilta. Se on ollut suuri rikkaus elämässä, sanoo Kathrada.
Entä sitten nykyinen ANC, onko se sitä, minkä puolesta kannatti taistella?
– ANC:n ohjelmassa ovat säilyneet tärkeimmät Freedom Charterin tavoitteet: ihmisoikeudet ja kaikkien rotujen ja sukupuolten tasa-arvo. Kun vielä rasismista on tehty rikos, on tärkein edelleen olemassa, sanoo Kathrada.
– Me olemme rakentaneet asuntoja miljoonille ihmisille, he saavat nyt kotiinsa veden ja sähköä, peruskoulutus on laajentunut koskemaan lähes kaikkia eteläafrikkalaisia ja yliopistot ovat avoimia kaikille roduille. Eläkkeet ja sosiaaliturva koskevat nyt myös ei-valkoista kansanosaa.
uutiskirje 
