Kirjailija Joel Haahtela on arjen kolkkaamien puolella

Joel Haahtelan, 45, teosten yhteydessä mainitaan usein lyyrisen vähäeleinen kerronta ja mystinen, unenomainen tunnelma. Mieleen tulevat niin David Lynchin elokuvien ja TV-sarjojen surrealismi kuin vuoden 2014 nobelisti Patrick Modianon (s. 1945) kirjalliset palapelit.

Haahtelan, 45, kymmenes kirja, tammikuussa ilmestynyt Mistä maailmat alkavat on toista maata. Toki sivullisuudella on edelleen sijansa, mutta yhtä lailla kyse on osallisuudesta, maailmaan heittäytymisestä ja kutsumuksensa löytämisestä.

Ajankuva on värikylläistä ja detaljirikasta. Lukija paiskataan joulukuuhun 1957, lukioikäisen Visan ja hänen sotaleskiäitinsä elämään. Asutaan Katajanokan Luotsikadulla, Uspenskin katedraalin ja sataman maisemissa.

Arki on rujoa ja niukkaa. Äiti on töissä puhelinvaihteessa ja pyörittää kotona yhden naisen hikipajaa ompelijana. Visa tienaa opintorahoja elokuvateatteri Glorian paikannäyttäjänä ja myöhemmin Katajanokan lääninvankilan autonkuljettajan apumiehenä. On kulkukauppiaita, paperinkerääjiä ja sotaveteraanien proteesipajan asiakkaita.

Vähät koksin, suolan ja palaneen rasvan hajuista! Valkokangas muuttuu Visan edessä maailmojen väliseksi portiksi. Hän näkee Gloriassa Vincente Minnellin elokuvan Hän rakasti elämää, jossa Kirk Douglas esittää Vincent van Goghia. Korvansa irti leikanneesta hollantilaistaiteilijasta tulee pojalle roolimalli ylitse muiden.

Visa aistii öisissä huoneissa taikapölyä ja saa voimansa pienistä hetkistä lumisateessa tai tähtitaivaan alla. Vapaan taidekoulun opinnot ja taidekirjojen selailu Rikhardinkadun kirjastossa ruokkivat haltioitumisen kykyä. Visasta tulee ranskalaisten impressionistien ja renessanssimestarien opetuslapsi.

– Visa ei tule sivistyneistöperheestä, vaan aivan eri lähtökohdista. Hän löytää kuvataiteen siinä elämän ja nuoruuden vaiheessa, jolloin elämykset ovat hirvittävän voimakkaita. Piirtäessä tai maalatessa hän saa kosketuksen omaan sieluunsa, tietää, miksi on olemassa, kirjailija-lääkäri Haahtela analysoi.

Kahden maailman kansalainen

Mistä maailmat alkavat on melkoinen kuka kukin on -teos 1950–60-lukujen taidemaailmasta. Visa opiskelee Vapaassa taidekoulussa Unto Pusan johdolla. Brondan vintti Eteläesplanadin ja Korkeavuorenkadun kulmassa toimii ryyppäjäisten ja korkealentoisten keskustelujen näyttämönä. Visa tapaa Enckellin taiteilijasuvun jäseniä, mesenaatin ja Artekin perustaja Maire Gullichsenin ja muita kuuluisuuksia.

Ehtiipä Visa Bolognan-oppivuosinaan myös Giorgio Morandin (1890–1964), Italian taiteen suuren yksinäisen, kuolinvuoteen ääreen.

– Visalla ja Morandilla on molemmilla mielettömän nöyrä suhtautuminen taiteentekemiseen. Morandi oli eksentrikko, joka jumitti asunnossaan sisartensa ja äitinsä kanssa puoli vuosisataa. Hän maalasi kuppeja ja kannuja, jaksoi innostua ja löytää uutta vaikka kuinka vähäisistä aineksista, Haahtela linjaa.

Romaanin alussa on erottamaton kolmikko Visa, Tapio ja hänen sisarensa Helmi. Visa ja Helmi kokevat orastavan rakkauden. Tapio masentuu, putoaa taidekoulun kuvioista ja päätyy itsetuhoon.

Myöhemmin Bolognassa Visa liikkuu valokuvaaja-kämppiksensä Hannun kanssa renessanssikaupungin varjoisilla kujilla, marginaali-ihmisten ja dekadenttien elämäntaiteilijoiden parissa.

Kun Visa palaa Helsinkiin ja pitää ensinäyttelynsä, hän alkaa saada vihamielisiä kirjeitä Hannulta.

Ilmiö on tuttu vaikkapa erilaisista bändikuvioista. Nuoruuden ihanteellisuudessa mennään yhtä jalkaa. Sitten alkaa katkera syyttely siitä, kuka on hyväksikäyttäjä ja toisten ideoiden omija.

Haahtela tunnistaa itsessäänkin ne tuhovoimat, jotka vievät Tapion ja osin Hannun mennessään.

– Nuoruuden polttomoottoreilla jaksaa aikansa. Sitten mielensisäiset esteet ja taidemaailmaan liittyvät sekundääri-ilmiöt voivat käydä ylittämättömän suuriksi. Sorrutaan luovuuden sijasta tuhon tielle.

Taide kuuliaisuustehtävänä

1970-luvulle tultaessa Brondan vintti on vaihtunut ajat sitten Vanhan kuppilaan. Eletään Chilen sotilaskaap-pauksen ja Punaisten prikaatien maailmanaikaa.

Visa pääsee äitinsä kautta tutustumaan veteraanien proteesipajan asiakkaisiin ja ikuistamaan heitä tauluihinsa. Hän joutuu oitis kahden tulen väliin.

”Edistyksellisten” mielestä Visa pönkittää veteraaneillaan koti, uskonto ja isänmaa -sankarimyyttiä. Konservatiivien mukaan taas nuorelle polvelle mikään ei ole pyhää. Vaan mennään ilkkumaan mieleltään ja ruumiiltaan vaurioituneille miehille, näytetään heidät arpineen ja proteeseineen.

Visaa kiinnostaa veteraaneissa heidän hiljainen kärsimyksensä.

Hän on tutustunut Bolognan syrjäkujilla ”elämän poikkeustapauksiin”: prostituoituihin, homoseksuaaleihin, varkaisiin ja juoppoihin. He tuntuvat aidommilta kuin vaatteisiin, autoihin, taloihin ja urakehitykseen satsaavat normi-ihmiset.

Haahtelan kirjassa ollaan epäpoliittisella tavalla kantaaottavia.

Ei vaahdota systeemin epäkohdista, vaan ollaan vaistomaisesti ”elämän kolkkaamien” puolella.

– Minulla on aika kristillinen ihmiskäsitys. Ihmisen tärkein ominaisuus on myötätunto, ja se voi kummuta vain siitä, että maailmassa on kärsimystä ja heikkoutta. Kirjailijan ja taiteilijan ”kuuliaisuustehtävänä” on palvella, auttaa muita löytämään merkityksiä omaan elämäänsä.

Puhetta kuolleelle rakastetulle

Mistä maailmat alkavat -romaanin sisarteos Tähtikirkas, lumivalkea (2013) kuvaa maailmaa, josta myötätunto on kaikonnut kylmän ja kyynisen sosiaalidarvinismin tieltä. Sen päähenkilö Leo Halme joutuu vanhoilla päivillään natsien eutanasiaohjelman uhriksi.

Romaanin alussa eletään vielä 1890-luvun huolettomissa Belle Époque -tunnelmissa. Nuori, elämännälkäinen Leo pääsee töihin Havasin sähkösanomatoimistoon. Eiffel-torni ja Pariisin maailmannäyttelyn paviljongit symboloivat tulevaisuudenuskoa.

Pala palalta selviää, että Leon sanomalehtimiehen työ ja maailmanmatkailu ovat samalla pakenemista. Helsinkiin ovat jääneet kuollut nuoruudenrakastettu Klaara ja hänen kanssaan saatu poika. Klaaran vanhemmat ovat tehneet selväksi, ettei isä tule lastaan näkemään.

– Leo tuupataan Pariisiin, pois tieltä. On tapahtunut tragedia, joka ei ole hänen syytään. Kilttinä, vilpittömänä ihmisenä Leo ottaa asian kantaakseen. Toiset meistä ovat helposti syyllistyviä. Leo kirjoittaa mustakantisiin vihkoihin päiväkirjaa, joka on samalla puhetta kuolleelle rakastetulle.

Ensimmäisen maailmansodan alla Leo päätyy Havasin Berliinin-kirjeenvaihtajaksi – ja ajautuu yhä enemmän eksyksiin itseltään. Tapahtuu kuin toisen kirjailija-lääkärin, Anton Tšehovin (1860–1904) novelleissa: Leo saavuttaa vakaan, porvarillisen aseman, mutta on sisältä koteloitunut, ontto ihminen.

Maailmanpalon jälkeen Leo vaeltelee Angkor Watissa, muinaisten khmerien kulttuurin raunioilla. Sirpaleet sisällä käyvät liian raskaiksi kantaa. Kaukoidästä palaa mieleltään järkkynyt mies. Hänet suljetaan parantolaan Berliinin lähelle.

Natsien eugeniikka- ja rotuhygienia-ajattelu johtaa Aktion T4-ohjelmaan. Tarkoituksena on heikkouden eliminointi: kehitysvammaiset, rikolliset, seksuaalisesti poikkeavat ja mielisairaat halutaan poistaa tästä maailmasta.

1800–1900-lukujen ihminen

Mistä Haahtelan oma myötätunto ja ”kuuliaisuustehtävä” on peräisin? Kenties hänen lapsuusmaisemistaan, Tiuruniemen sairaala-alueelta Etelä-Karjalassa. Isän töiden myötä asuttiin 1930-luvulla rakennetun tuberkuloosisairaalan ympäristössä. Parin kilometrin päässä oli mielisairaala. Sen potilaiden elokuvailloissa pääsi nauttimaan seitsemännestä taiteesta.

– Olihan se ainutlaatuinen miljöö. Tiurun sairaalassa oli 400 potilasta, ja Rauhan mielisairaalassa tuhat. Itse kylässä oli ehkä 150 asukasta. Siitä tuli osa kirjojenikin mielenmaisemaa. Ollaan jossain omassa saarekkeessa, katsotaan sivullisena maailmaa.

Haahtela on työskennellyt HUS:n sairaalalääkärinä, entisessä keskussotilassairaala Tilkassa ja Jorvissa. Nyt psykiatrian erikoislääkäri pitää yksityisvastaanottoa kahtena päivänä viikossa ja varaa loput viikosta kirjoittamiselle.

– Kokeilin välillä vapaaksi kirjailijaksi heittäytymistä, mutta eihän marginaalikirjailijalla ole sellaiseen varaa. Sitä paitsi olen introvertti ihminen, vetäytymisellä maailmasta oli negatiivinen vaikutus kirjoittamiseeni ja henkiseen hyvinvointiini. Nyt teksti taas luistaa, kun saa olla ihmisten kanssa tekemisissä.

Haahtela debytoi vuonna 1999 romaanilla Kaksi kertaa kadonnut. Viimeistään nyt diagnoosi on valmis: tässä meillä on pesunkestävä romantikko, jonka kymmenes kirja on silkkaa oodia elämälle. Sen ainutkertaisuudessa ja traagisuudessaankin.

– Taiteessa pitää uskaltaa laittaa itsensä likoon, olla vilpitön silläkin uhalla, että turpaan tulee. Joku postmoderni ironia ja älyllis-ironinen distanssi kuulostavat minusta tosi kaukaisilta asioilta. Olen mieluummin viime tai sitä edellisen vuosisadan ihminen, Haahtela naurahtaa.