Tällä viikolla juhlitaan kansainvälistä naistenpäivää ja odotettavissa on ainakin sosiaalisessa mediassa loputon määrä enemmän tai vähemmän leikkisiä kysymyksiä siitä, miksei ole miestenpäivää. Joten käsitelläänpäs tämä asia nyt alta pois: miestenpäivää vietetään 19. marraskuuta.
Naistenpäivänä on hyvä pysähtyä muistelemaan mitä kaikkea onkaan jo naisten oikeuksien saralla saavutettu, mutta samalla on hyvä myös suunnata katse tulevaisuuteen ja miettiä, mitä vielä on tehtävänä ja miten maailmaa tulisi muuttaa.
Naiset ovat Suomessa jo toistasataa vuotta saaneet äänestää ja olla ehdolla vaaleissa. Aika lailla saman ajan naiset ovat saaneet myös opiskella yliopistossa ilman, että sukupuolesta on pitänyt anoa erivapautta. Naisia on tässä ajassa edennyt niin politiikan kuin yliopistomaailman johtopaikoille.
Tärkeiden asioiden edistäminen on joskus tiukkaa puristamista, mutta usein myös varsin hauskaa.
Naisliike on vapauttanut Suomen naiset miehen ja isän vallasta pitkällisen taistelun tuloksena. Naisten on mahdollista olla taloudellisesti riippumattomia ja päättää omasta elämästään ja valinnoistaan. Lainsäädännöllisillä toimenpiteillä lähes jokaisella 1900-luvun vuosikymmenellä lisättiin naisten vapautta ja tasa-arvoa naisliikkeen sinnikkään työn seurauksena.
Lopullinen naiset miehen vallasta vapauttanut lainsäädännöllinen teko oli vuonna 1994 toteutettu avioliitossa tapahtuvan raiskauksen kriminalisointi. Suomalainen nainen oli vihdoin vapaa. Naisella oli valta määrätä itse oman kehonsa koskemattomuudesta, avioliitossakin.
Patriarkaatti ei kuitenkaan ole vielä lopullisesti murskattu, vaikka lainsäädännön tasolla naisten vapaus on taattu. Käytännön tasolla ja kulttuurisesti vaikkapa ruumiillisen koskemattomuuden alueella on vielä tekemistä. Myös joiltain osin lainsäädännössä on korjattavaa.
Sukupuolen itsemäärittelyoikeus tulee toteuttaa heti ja pakkosterilisoinnin on loputtava. On käsittämätöntä, että Suomea kehdataan pitää sivistysvaltiona, kun translaki on täysin takapajuinen. Vapaus päättää omasta kehostaan pitää kuulua kaikille.
Sukupuolen moninaisuus on aina ollut olemassa, vaikka se on vasta viime aikoina tullut näkyvämmäksi ja laajempaan tietoisuuteen. Upeasti aihetta valottaa juuri julkaistu kirja Näkymätön sukupuoli. Sitä lukiessa mietin, että toisen ihmisen sukupuolikokemusta voi olla vaikea ymmärtää, sillä jokaisen kokemus on omanlaisensa. Mutta muiden kokemuksista voi oppia niistä lukemalla ja muita kuuntelemalla.
On ihan ok, ettei toisen kokemusta ymmärrä jotenkin syvällisellä tavalla sen sisäistäen. Ymmärrys ei ole empatian tai solidaarisuuden edellytys.
Toinen ruumiilliseen itsemääräämisoikeuteen liittyvä tarpeellinen lakimuutos on raiskauslainsäädännön muuttaminen suostumusperustaiseksi, mihin Suostumus 2018 -kampanja tähtää.
Toisin kuin oikeusministeri hiljattain väitti suostumus ei ole elämälle vieras käsite. Jos se sitä jonkun mielestä on, kannattaa pysytellä kaukana kanssakäymisestä muiden ihmisten kanssa.
Olin viime perjantaina katsomassa aivan huikean hienoa drag show’ta House of Jaahas Kulttuuritalo Telakalla Tampereella. Juontajana toiminut
Javiera Marchant Aedo antoi oivan vinkin tavasta, jolla voi varmistaa toisen ihmisen suostumuksen eli ihan vaan kysyy ”saanko?”
Meillä jokaisella on erilaiset ruumiillisen koskemattomuuden rajat, helpoiten kunnioitamme toistemme rajoja kysymällä, missä ne menevät ja kuuntelemalla vastauksen.
Itse olen halailijatyyppi ja muistan kyllä useita tilanteita, joissa olen halannut jotakin ystävääni ”väkisin”. Olen huomannut, että toinen on vaivaantunut, mutta tehnyt sen silti.
Nykyisin pyrin ottamaan muut paremmin huomioon. Joskus neuvottelu halaamisen sopivuudesta tapahtuu elekielellä ja joskus sanallisesti. Jälkimmäisessä tapauksessa saatan siis kysyä ”saanko halata?” tai ”halataanko?” Samaan tapaan intiimimmässäkin kanssakäymisessä voi neuvotella suostumuksesta monin eri tavoin.
Jos on epävarma siitä, osaako tulkita toisen suostumusta eleistä kannattaa käyttää sanoja. Jos todella on elämästä ja ihmisistä vieraantunut, kuten monet suostumusperustaista lainsäädäntöä äänekkäästi vastustavat miehet näyttävät olevan, eikä osaa tulkita eleitä eikä sanoja, kannattaa varmaan sitten kehittää joku äppsi tai lomake. Tai sitten kannattaa ihan vaan pysytellä itsekseen.
Kulttuurin on kuitenkin nyt aika muuttua sellaiseksi, jossa jokaisella on valta määritellä itse omat rajansa ja muiden tulee niitä kunnioittaa. Lainsäädännön on asetuttava tukemaan tällaista kulttuurin muutosta.
Twitterissä joku kyseli viime viikolla, miten jaksaa, kun feministisen tietoisuuden karttuessa vituttaa oikeastaan koko ajan todella paljon. Vastasin, että historian ajatteleminen on joskus oiva keino. Voi iloita siitä, miten paljon kovalla työllä on jo saatu aikaan. Toinen hyvä keino on vertaistuki. Kolmas on nauru ja huumori. Erityisesti yhdistettynä vertaistuki ja nauru auttavat aina.
Tärkeiden asioiden edistäminen yhdessä on joskus tiukkaa puristamista, mutta usein myös varsin hauskaa.
Viime viikolla satuin erääseen aamutilaisuuteen, joka tuntui aivan bileiltä, koska siellä tapasi niin monia mahtavia tyyppejä. Erinäiset aktivistien kokoontumisajot saavat muistamaan, että kukaan meistä ei ole yksin.
Maailman painoa ei tarvitse kantaa harteillaan yksin, eikä maailman muuttaminen ole yksin kenenkään meistä varassa. Jos ei aina jaksa toimia, voi katsella sivusta hetken. Kun taas joku muu ei jaksa, voi itse kannatella tilannetta ja viedä asioita eteenpäin.
uutiskirje 
