Ei ole kuin muutama viikko siitä, kun eräs taiteilijaystäväni sanoi: ”Kannatat sitten ihmiskauppaa?” Olin kertonut hänelle, että olen vihdoinkin oppinut silloin tällöin antamaan rahaa romanikerjäläisille, ja että olen tottunut ostamaan Ison Numeron, jota he myyvät.
Olen pitänyt kyseistä ystävääni vasemmistohenkisenä ja humaanina ihmisenä. Ja sellainen hän varmaan onkin. Asenne kertoo hänen luonteenlaadustaan varmaan paljon vähemmän kuin siitä, kuinka vaikea maailmasta on nykyään hankkia uskottavaa tietoa – niin reaaliaikaisesti kuin me nykyään kaiken mahdollisen tiedon pelkästään netistä ainakin näennäisesti saammekin.
Olemme olleet romanikerjäläisten kanssa tekemisissä vuodesta 2007, ja keskustelu on käynyt usein varsin kuumana. Erilaisia epäilyjä näkyvän kerjäämisen kytkeytymisestä järjestäytyneeseen rikollisuuteen ja myös ihmiskauppaan on esitetty runsaasti.
Yksi syy kiivaaseen keskusteluun on se, että romanikerjäläiset on kaduillamme koettu esteettiseksi haitaksi.
Oikean tiedon saaminen on hankalaa, mutta varsin hanakoita meillä ollaan oltu esimerkiksi kerjäämisen laillisuuden suhteen. Esimerkiksi sisäministeriön asettama työryhmä esitti kerjäämiskieltoa järjestyslakiin vuonna 2010. Poliisikin on tutkinut romanikerjäläisiä ja totesi virallisesti vuonna 2013, että mitään viitteitä järjestäytyneen rikollisuuteen tai ihmiskauppaan ei il-miössä ole. Toisin kuin tuolloinen poliisiylijohtaja Mikko Paatero, joka oli todennut vuonna 2010 nykyään jo poistetussa blogikirjoituksessaan: ”Jotkut tahot, jotka eivät itse suinkaan asu romani- tai muissa leireissä, keräävät pahvimukien sisällön Helsingissä. He vievät rahat johonkin aivan muuhun tarkoitukseen kuin kadulla kerjäävien auttamiseen.”
Syy tällaisiin epäilyksiin lienee siinä, että romanit kerjäävät usein suvuittain ja tulot kerätään yhteen. Nyt tällaisesta suvuittain kerjäämisestäkin on tarjolla runsaasti hyvin dokumentoitua faktatietoa, kun Kimmo Oksasen ja Heidi Piiroisen kirja Ohikuljetut (WSOY) ilmestyi tänä vuonna.
Itse asiassa terveen järjenkin olisi pitänyt aika nopeasti korjata tällaisia käsityksiä, koska poliisien arvioiden mukaan kerjäläisen päiväansio oli tuolloin keskimäärin 10–20 euroa. Ei järjestäytynyt rikollisuus ole moisista summista kiinnostunut. 20 euroa päivässä on kuitenkin epäinhimillisistä romanialaisoloista tulevalle romanille huikea ansio verrattuna mahdollisuuksiin Romaniassa, jossa varsinkaan romaneille ei juurikaan töitä ole tarjolla. Siitä on silti riittänyt rahaa kotimaahan sukulaisille ja lapsille.
Oksanen esimerkiksi kertoo Virginia Moldovanista, joka kävi kymmenen vuotta Suomessa kerjuulla ja rakensi pienillä ansioillaan talon itselleen ja perheelleen: ”Katso nyt, olen rakentanut tämän kaiken! Jotkut lehdet kirjoittivat Suomessa, että olemme osa kansainvälistä mafiaa ja että mafiapomot vievät kerjäämämme rahat. Se on valhetta. Kaiken olen kerjännyt Helsingissä.”
Niin irvokkaalta kuin se tuntuukin, luulen että yksi syy kiivaaseen keskusteluun on se, että romanikerjäläiset on kaduillamme koettu esteettiseksi haitaksi. He ovat erilaisia. Likaiset, nuhjuiset ja huonoihin vaatteisiin pukeutuneet ihmiset rumentavat maisemaamme. Muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta soittajatkaan eivät osaa soittaa.
Muistan itsekin sen, kuinka huvittuneena kerroin tuttavilleni Mikkelin retkestä, jolloin törmäsin torin reunalla romaninaiseen, joka toisteli haitaristaan loputtomasti noin neljää yhteen sopimatonta yksittäistä ääntä. Annoin minä rahaa, mutta vieläkin hävettää se, että koin tapahtuman lähinnä absurdiksi huumoriksi.
Esteettisestä haitasta ei toki yleisesti puhuta, koska eihän se tuntuisi sivistyneeltä. Jotkut populistit voivat kuitenkin näin tehdä. Tähän viittasi esimerkiksi Jussi Halla-aho viime vuonna puhuessaan maahanmuuttopolitiikasta: ”Kyse ei ole pelkästään esteettisestä haitasta oman kylän raitilla, vaan kyllä ihmiset näkevät, että tässä kyse on kansakunnallisesta ongelmasta ja kansantaloudellisesta ongelmasta.”
Nostin tietoisesti Halla-ahon tässä esiin, koska oikeastaan vasta Oksasen teksti sai minut tajuamaan sen, miksi romanikerjäläisongelma on meidän kaikkien ongelmamme ja iso sellainen, vaikka olisimmekin päättäneet turruttaa omatuntomme ja liittyä vain ilmeettömien ohikulkijoiden massiiviseen joukkoon.
Oksanen nimittäin muistuttaa siitä, minkälainen rooli romanikerjäläisillä on ollut eurooppalaisen oikeistopopulismin nousussa, siitä miten ”äärimmäisestä eurooppalaisesta köyhyydestä tuli räjähtävä ase”. Hän yhdistää esimerkiksi brexitin ja romanikerjäläiset suoraan toisiinsa: ”Mahdollisesti ainoa keino saada nämä ulkomaalaiset rikolliset ulos Britanniasta on erota Euroopan unionista, The Sun kirjoitti. Kansa kiitti – ja äänesti Britannian ulos EU:sta.”
Ei ole syytä unohtaa, että juuri Britanniasta ne pahimmat romanikerjäläiset ja järjestäytyneen rikollisuuden toisiinsa kytkevät uutisoinnit tulivat. Niitä nähtiin tv-dokumentteina Suomessakin.
Minulle Oksasen ja Piiroisen tärkein anti on kuitenkin se, että paneutuneen journalismin kautta löysin sekä tekstin että kuvan kohteista aidosti kanssaihmisen. Tätä voi vielä vahvistaa Suomen valokuvataiteen museossa, jossa valikoima Piiraisen projektiin liittyviä koskettavia kuvia on esillä 20.5. saakka.
Erityisen arvokkaaksi kirjan tekee se, että kyse ei ole hetkellisestä journalistisesta tuokiokuvasta. Tekijät ovat paneutuneet saman perheen historiaan kymmenen vuoden ajan, jolloin lukijakin pääsee merkittävän paljon syvemmälle ymmärryksensä kehittämisessä.
Nyt on aivan pakko kirjoittaa tyylillisesti hieman banaali loppulause: Tämän kirjan on syytä olla Tieto-Finlandia ehdokas.
uutiskirje 
