Uuden hallituksen aloittaessa huomiota on herättänyt sanapari sosiaalinen investointi. Oppositio on jo syyttänyt pääministeri Antti Rinnettä ja hänen hallitustaan populimista ja sumutuksesta, kun menolisäyksiä kutsutaan investoinneiksi tulevaisuuteen.
Sosiaalinen investointi ei kuitenkaan ole mikään uusi asia – paitsi suomalaisessa poliittisessa keskustelussa, jossa kaikki muu kuin leikkaukset ja säästäminen koetaan populismiksi.
Käsite on lähtöisin Euroopan komissiosta, joka julkaisi vuonna 2013 sosiaalisen investoinnin pakettinsa. Sen juuret ovat jo 1930-luvun ruotsalaisessa hyvinvointivaltioajattelussa.
EU:n komission mukaan hyvinvointijärjestelmien tulee turvata sosiaaliset investoinnit, sosiaaliturva ja talouden tasapaino. Valtioiden toimenpiteinä sosiaaliset investoinnit, kuten hyvin suunniteltu sosiaalipolitiikka, takaavat sekä taloudellisen kasvun että ehkäisevät syrjäytymistä.
Uudemmassa määritelmässä, joka on tältä vuodelta, komissio määrittelee asian vielä selkeämmin: sosiaalinen investointi on investoimista ihmisiin. Koulutus, lastenkasvatus ja terveydenhuolto ovat politiikkaa, jolla pyritään vahvistamaan ihmisten taitoja sekä kapasiteetteja.
”Uusliberalismin sijaan optimistinen visio”
Sosiaalipolitiikan emeritusprofessori Jorma Sipilä on kuvannut sosiaalisen investoinnin olevan sosiaaliseen pääomaan investoimista ja kohdistuvan niihin, jotka eivät voi itse investoida itseensä.
Sipilän kirjoitus julkaistiin Yhteiskuntapolitiikka-lehdessä (PDF-tiedosto) vuonna 2011.
Sipilä kirjoitti sosiaalisen investoinnin tarjoavan uusliberalismin sijaan ”optimistista visiota hyvinvointipolitiikan mahdollisuudesta, ajatusta, ettei institutionaalista hyvinvointivaltiota tarvitse hylätä, vaan sitä voidaan virittää uudelleen”.
Sosiaaliset investoinnit nähdään edellytyksenä tulevaisuuden hyvinvoinnille. Panostus varhaislapsuuteen ja koulutukseen auttaa ihmisiä varautumaan tuleviin riskeihin kasvattamalla heidän sosiaalisia taitojaan ja työvoimavalmiuksiaan.
Investoimista hyvinvointiin ja tuottavuuteen
Laajemmin sosiaalisia investointeja avaa SDP:tä lähellä olevan Kalevi Sorsa -säätiön tutkija Aatu Puhakka säätiön tuoreessa Impulsseja-julkaisussa (PDF-tiedosto).
Puhakka kiteyttää sosiaalisen investoinnin tarkoittavan investoimista ihmisten inhimilliseen pääomaan. Tällöin panostetaan samaan aikaan väestön hyvinvointiin ja taloudelliseen tuottavuuteen. Yleensä sosiaalisia investointeja, esimerkiksi varhaiskasvatusta ja koulutusta, toteuttaa julkinen sektori.
Puhakankin mukaan sosiaalisten investointien nousun voi nähdä myös vastaiskuna 1900-luvun lopulla nousseelle uusliberalismille, joka näki sosiaaliset menot vastakkaisena talouskasvulle. Sosiaalisia investointeja voidaan toteuttaa talouspoliittisessa ilmapiirissä, jossa pyrkimyksenä ei ole leikkaaminen sosiaalimenoista ja koulutuksesta.
Puhakka kirjoittaa, että poliitikot joutuvat koko ajan vastaamaan kysymykseen, mistä rahat? Sosiaalisen investoinnin vastaus on, että aloitteen hyödyt tulevat olemaan suuremmat kuin kustannukset. Siksi rahoja ei tarvitse ”ottaa” mistään.
Keynesiläisyyden paluu
Kyse on pyrkimyksestä vaikuttaa yhteiskuntaan erityisesti ehkäisemällä ongelmia sosiaalisilla investoinneilla sen sijaan, että niitä vain reaktiivisesti korjattaisiin.
Tätä kautta aloite linkittyy myös talouspoliittiseen keynesiläiseen ajatteluun. Sen oppi-isä John Maynard Keynes uskoi, että sosiaalipolitiikkaan kohdistuva julkinen kulutus ei ainoastaan kasvata inhimillistä pääomaa ja edistä tasa-arvoa, vaan se on myös makrotaloudellisesti hyödyllistä politiikkaa.
Hyvinvointivaltioita rakennettiin keynesiläisen ajattelun pohjalle toisen maailmansodan jälkeen ja 1980-luvulle asti. Silloin erityisesti Britannian pääministerin Margaret Thatcherin ja Yhdysvaltain presidentin Ronald Reaganin vaikutuksesta täystyöllisyyden tavoite korvattiin valuutta- ja budjettivakaudella, yksityistämisellä, työmarkkinoiden sääntelyn purkamisella sekä hyvinvointivaltion kaventamisella.
Sosiaalipolitiikkaa alettiin pitää liian kalliina ja tuloeroja välttämättöminä talouden tehokkuuden sekä työvoiman kysynnän ja tarjonnan vuoksi.
Paluu pohjoismaiseen perinteeseen
Aatu Puhakan mukaan pohjoismaiset yhteiskunnat perustuvat sosiaalisille investoinneille, mutta viime vuosiin asti niitä on vedetty takaisin. Pohjoismaisten hyvinvointivaltioiden tunnusmerkkejä ovat palveluiden ja etuuksien universaalius, inhimillisen pääoman muodostumisen tukeminen, valtion korkea vero- ja menotaso sekä tasainen tulonjako.
”Sosiaalisten investointien vaikutuksena on ollut muun muassa tasa-arvoisempi mahdollisuuksien ja kykyjen/taitojen jakaantuminen. Osaltaan tämä myös selittää alhaisia köyhyyslukuja sekä tasaista tulonjakoa”, Puhakka kirjoittaa.
Ennen Rinteen hallituksen julistamaa suomalaista käännettä valtavirtaa pohjoismaissakin on ollut universaaliuden supistaminen ja sosiaalisten investointien mukaan ottavuuden vähentäminen.
”Tämä on näkynyt esimerkiksi yksityisen palveluntuotannon suosimisessa koulutuksessa ja varhaiskasvatuksessa, sillä erityisesti keskiluokka suosii yksityisiä palveluita. Lisäksi on havaittu myös sosioekonomisista tekijöistä johtuvaa oppimiserojen kasvua ja yleistä oppimistuloksien laskua”, Puhakka jatkaa.
Emu ja talouskuri haastavat
Puhakka pohtii analyysissään myös käsitteeseen liittyviä riskejä.
Yksi on sama, joka tuli viime vaalikaudella esiin perustuloa koskevassa keskustelussa: sosiaalisesta investoinnista voi muodostua trendikäsite, jota käytetään harhaanjohtavasti aivan kuten keskusta sanoi kannattavansa perustuloa, mutta ajoi sen vastakohtaa, vastikkeellista sosiaaliturvaa.
”Sosiaalisen investoinnin suhteen vastaava skenaario voisi olla esimerkiksi se, että sen nimissä investoidaan erilaisiin koulutuksiin ja ohjelmiin, joihin työttömiä pakotetaan sanktioiden uhalla, mikä puolestaan heikentää työttömien hyvinvointia” Puhakka kirjoittaa.
Sosiaalisten investointien politiikkaa on tähän asti jarruttanut myös talouskuri, jonka suhteen ajattelu näyttää nyt Suomessa vähintään lieventyneen.
Puhakan mukaan sosiaaliset investoinnit tarvitsevat tuekseen niille suotuisaa talouspoliittista ajattelua.
”Tällaisen talouspolitiikan on oltava budjetin suhteen joustava, sillä siinä täytyy olla sosiaalimenojen kasvulle tilaa. Esimerkiksi Emun finanssipoliittiset säännöt ovat nykyisellään haastavat sosiaalisen investoinnin politiikan näkökulmasta”, Puhakka muistuttaa.
lehti 