Aina välillä kuulee lausahduksen ”kaikki politiikka on identiteettipolitiikkaa”. Toteamuksen tarkoitus on yleensä huomauttaa, että marginalisoitujen ryhmien etujen puolustaminen ei ole sen vähempiarvoista kuin muukaan politiikka. Vähempiarvoisempaa se ei olekaan, mutta on valheellista väittää kaiken politiikan kuuluvan tähän kategoriaan – eikä sortoa vastustava politiikka ole aina identiteettipolitiikkaa.
Puolueista etenkin vihreät ovat kunnostautuneet identiteettipolitiikan puolustamisessa, eikä ihmekään, mahdollistaahan se tehdyn politiikan seurausten häivyttämisen. Samalla kun puheenjohtaja Maria Ohisalo puhuu tunteikkaasti 90-luvun laman leikkausten vaikutuksista, on Helsingin Vihreiden valtuustoryhmä ollut koalitiossa leikkaamassa kasvatuksesta ja koulutuksesta yli 22 miljoonalla samalla kun Helsinki tekee 500 miljoonan euron ylijäämää (budjettia ollaan onneksi tarkastelemassa nyt uudelleen). Puolue onkin onnistunut profiloitumaan mielikuvapolitiikalla – ja identiteettipolitiikka on suuri osa tätä. Kun vihreät julistautuu koulutusta edistäväksi tiedepuolueeksi sen edustajien ollessa pitkälti korkeakoulutettua joukkoa, hämärtyy äänestäjän ymmärrys siitä, kuinka kuntatasolla puolue huonontaa koulutuksen asemaa.
Identiteettipolitiikkaa harrastetaan etenkin Atlantin toisella puolella, josta termi on Suomeenkin rantautunut. Kamala Harrisin nousu Yhdysvaltain varapresidentiksi on ilahduttanut ”edistyksen” nimissä suomalaisessa vasemmistossa asti. Toki jonkinlainen lasikatto on nyt rikottu, mutta ketä se hyödyttää? Harrisin poliittinen perintö on rikoksista kovalla kädellä rankaisu – joka iskee pahiten afroamerikkalaiseen väestönosaan. Vain koska poliitikko edustaa tiettyä ryhmää tai identiteettiä, ei tämä tarkoita hänen tekevän sille suotuisaa politiikkaa. Tämä on identiteettipolitiikkaa keskeisimmillään: vain sillä on väliä miltä asiat näyttävät, ei sillä miten ne ihmisten elämään aidosti vaikuttavat.
Ilmiö toistuu myös toiseen suuntaan: Vasemmistoliiton valitellaan unohtaneen ”karvaperseduunarin” kun miehet eivät näy riittävästi puolueessa, vaikka puolueen tekemä politiikka kertoo toista tarinaa. Samalla kertomuksella ratsastaa myös oikeisto perussuomalaiset etunenässä, vaikka heidän puheensa suomalaisen duunarin puolustamisesta on pelkkää sanahelinää puolueen ajaessa kovia leikkauksia. Siinä mielessä kaikki politiikka voi näyttäytyä identiteettipolitiikkana, kun sitä tehdään ympäri puoluekentän.
Identiteetin ja yhteiskunnallisen aseman ymmärtäminen voi auttaa järjestäytymään sortoa vastaan, eikä identiteettipolitiikka ole lähtökohtaisesti huono asia. Pohjimmiltaan kaiken politiikan tiivistäminen identiteettipolitiikaksi vie meiltä kuitenkin kyvyn analysoida politiikkaa sen keskeisimmässä muodossa – materiaalisten resurssien jakamisena. Jos emme muuta materiaalisia rakenteita, ei sillä ole merkitystä, kuinka edustava joukko on rakenteiden huipulla sortamassa meitä.
lehti 