Jerusalem on maailman kuuluisin kaupunki Rooman ohella. Usein sen historiasta tunnetaan Raamatun tapahtumat, nykyaika tai ristiretket. Mutta Jerusalemin historia on paljon rikkaampi. Tämän todistaa juuri suomeksi ilmestynyt Simon Sebag Montefioren jykevä teos Jerusalem – Kaupungin elämänkerta.
Jerusalemin historian kautta voi myös yrittää ymmärtää tätä päivää. Kun alueella ei ole ollut kunnon rauhaa kolmeen tuhanteen vuoteen, niin kuinka tilanne voisi muuttua muutamassa vuodessa tai edes vuosisadassa.
Kaupungin paikalla on ollut asutusta jo 5 000 vuotta ennen ajanlaskumme alkua. Aluetta hallitsivat kanaanilaiset, heettiläiset, egyptiläiset ja monet tuntemattomaksi jääneet kansat, mutta suureksi se nousi vasta erään seemiläisen heimon, juutalaisten, tehtyä siitä pääkaupunkinsa ja uskontonsa keskuksen noin kolme tuhatta vuotta sitten.
Jerusalem on Mekan ja Medinan jälkeen islamin pyhin kaupunki.
Tästä alkaa Jerusalemin uskonnollinen historia. Ensimmäisistä vuosisadoista kerrottaessa joudutaan turvautumaan satoja vuosia myöhemmin kirjoitettuihin uskonnollisiin teksteihin, joista osaa myöhemmin nimitettiin vanhan testamentin kirjoiksi. Näiden mukaan kuningas Salomon rakensi ensimmäisen temppelin Jerusalemin temppelivuorella, mutta emme tiedä oliko Salomon edes olemassa. Kuningas Daavid on sen sijaan mainittu kahdessa aikakauden piirtokirjoituksessa.
Salomonin temppelistä ei ole mitään arkeologia todisteita. Toisaalta uskonnollisista syistä Temppelivuorella ei voi suorittaa kaivauksia.
Todistettuun historiaan mennään vuonna 697 ekr, jolloin Babylonian kuningas Nebukadressar hävitti Jerusalemin ja siirsi eloon jääneen väestön pakkosiirtolaisuuteen. Juutalaiset vapautuivat vasta Kyyroksen perustettua Persian valtakunnan 150 vuotta myöhemmin. Tuolloin osa pakkosiirretyistä juutalaisista palasi Jerusalemiin, mutta osa jäi nykyisen Irakin alueelle.
Temppelin tuho ja taistelu uskosta
Jerusalemin historia oli tähän asti juutalaisten historiaa. Ajan merkittävin tapahtuma oli Rooman vasallikuninkaan Herodes Suuren rakentama temppeli, jonka ulkomuuri on tänään juutalaisen uskon pyhin paikka. Tälle paikalle tullaan uskon mukaan rakentamaan uusi temppeli, tosin ortodoksijuutalaisten mukaan sen rakentaa Jahve, eivät ihmiset.
Juutalaisen Jerusalemin historia päättyi Tituksen suorittamaan Jerusalemin hävitykseen. Temppeli revittiin maan tasalle, kaupunki poltettiin ja asukkaat myytiin orjiksi. Jerusalemista tuli roomalainen kaupunki, jonne juutalaisilla ei ollut asiaa. Käytännössä sama tilanne jatkui 1900-luvulle saakka. Tosin maaseudulla oli aina joitakin juutalaisia asutuksia, mutta itse kaupungissa heitä siedettiin vain ajoittain.
Kristinuskon päästyä valtaan Roomassa Jerusalemista tuli pyhä kristitty kaupunki Jeesuksen kärsimyshistorian tähden. Bysantin aikana kaupunkiin rakennettiin komeita kirkkoja, mutta islamin nousu muutti kaiken.
Uusi uskonto rakensi Moskeijan vuonna 691 Temppelivuorelle, jossa se yhä on. Muslimeille Jerusalem on Mekan ja Medinan jälkeen pyhin kaupunki, koska sieltä Muhammed ratsasti taivaaseen. Siellä myös viimeisenä päivänä alkaa kuolleitten ylösnousemus.
Veriset ristiretket
Ristiretkien aika kesti parisen sataa vuotta. Ristiretkien taustalla oli kristillinen versio muslimien uskonsodasta jihadista, mutta myös Jerusalemin merkitys Kristuksen pyhänä kaupunkina, maailman napana. Toisaalta retket antoivat onnensotureille mahdollisuuden rikastumiseen. Ristiretkiä vauhdittivat myös kristittyihin pyhiinvaeltajiin kohdistuvat verilöylyt.
Jerusalemin valloitus mahdollistui vuonna 1099, koska Lähi-idän muslimivaltakunnat olivat heikkouden tilassa. Valloitus on verinen.
”Miehemme leikkasivat pään irti vihollisiltaan, toiset ampuivat heitä nuolilla, toiset kiduttivat heitä pidempään heittämällä heidät liekkeihin, Päitä, käsiä ja jalkoja näkyi kasoittain kaduilla. Oli valittava tarkkaan mihin astui kulkiessaan miesten ja hevosten ruumiiden yli”, kirjoitti silminnäkijä Toulousen kreivin kenttäpappi Raymond Aguilersilainen.
Jerusalem säilyi kristityn kuningaskunnan pääkaupunkina vuoteen 1187 jolloin kurdi nimeltä Saladin valloitti sen takaisin muslimeille. Sen jälkeen Jerusalem oli muslimien hallussa vuoteen 1918 saakka lukuunottamatta keisari Fredrik II lyhyttä kymmenvuotista Jerusalemin miehitystä 1229–1239.
Tänä aikana kristityt kirkkokunnat saivat pitää kaupungissa omia kirkkojaan ja myös pyhiinvaellus oli laajaa, koska siinä liikkuivat valtavat rahat.
Pyhiinvaeltajien verilöyly
Kristityt kirkkokunnat kävivät ajoittain verisiä taisteluja pyhien paikkojen hallinnasta. Päällä olivat välillä ortodoksit, katoliset, armenialaiset, koptit ja jopa etiopialaiset. Kaikki pitivät omaa suuntaansa ainoana oikeana, joka johti hyvin verisiinkin yhteenottoihin.
Keväällä 1834 Pyhän haudan kirkossa repesi. 400 pyhiinvaeltajaa sai surmansa kirkon sisällä raivoissa mellakassa turkkilaisten sotilaiden rauhoitusyrityksistä huolimatta. Tästä on säilynyt paikalla olleen englantilaisen matkailijan Robert Curzonin kertomus. Hän kertoo, miten kirkon lattia alkoi tuntua kummallisen pehmeältä.
”Jalkojeni alla oi itse asiassa iso kasa ihmisiä, kaikki kuolleita. Monet heistä olivat mustuneet tukehtumisesta ja muut olivat veren ja sisälmystensä peitossa, joutuneet väkijoukon rikki tallomiksi. Sotilaat tappoivat pistimillään suuren joukon pyörtyneitä raukkoja, seinille oli roiskunut verta ja aivokudosta miehistä, joiden nahka oli kuoriutunut irti kuin häränvuodat.”
Turkin vallan hiipuessa brittiläiset ja venäläiset alkoivat saada vahvaa vaikutusvaltaa Jerusalemin asioissa. Kaupunkilaisia kuitenkin hallitsivat vanhat palestiinalaissuvut. 1800-luvulla myös varakkaat juutalaiset alkoivat saada länsimaissa poliittista valta, joka sitten johti sionismin syntyyn. Tausta tälle oli selvä. Jo kahden tuhannen vuoden diasporan aikana juutalaiset rukoilivat aina Jerusalemiin päin ja toivottivat toisilleen ”ensi vuonna Jerusalemissa.”
Uusi Jerusalem
Ensimmäisen maailmansodan aikaan britit antoivat Balfourin julistuksen jonka mukaan Palestiina voitaisiin perustaa juutalaisten kansalliseksi kodiksi. Sodan jälkeen juutalaisten maahanmuutto Palestiinaan vilkastui. Britit pitivät alueetta mandaattinaan ja tilanne pysyi 1920- ja 1930-luvun suhteellisen rauhallisena. Ennen toista maailmasota juutalaisten ja arabiväestön vihanpito alkoi kuitenkin molemminpuolisina terroritekoina, joista osa kohdistui myös britteihin.
Toisen maailmansodan jälkeen ja Palestiinassa alkaneen sisällissodan estämiseksi Yhdysvaltain ja Neuvostoliiton hyväksymänä päätettiin perustaa Israelin valtio ja täysimittainen sota arabimaita alkoi. Israelin valtio sai lopulta puolet Jerusalemista vanhan kaupungin pyhien paikkojen jäädessä Jordanian hallintaan. Vuoden 1967 sodassa Israel valloitti koko Jerusalemin.
Vaikka Simon Sebag Montefiore on tunnettua brittiläistä juutalaissukua, hänen Jerusaleminsa on jopa viimeisiä vuosikymmeniä käsiteltäessä varsin tasapuolisesti kirjoitettu. Jerusalemista hän toivoo kansainvälistä kaupunkia, jossa kukin uskovainen voi rauhassa harjoittaa omaa uskoaan.
Jerusalemista päivittäin kantautuvien uutisten perusteella kaupungista rauha on kuitenkin yhtä kaukana kuin se on viimeiset 3 000 vuotta ollut. Aikaisemmin ristiriitojen pääsyyt ovat liittyneet uskontoon ja kaupungin strategiseen asemaan. Uutena tähän on tullut kaupungin asema juutalaisvaltiossa, joka sijaitsee maailman suurimpien öljykenttien keskellä.
Jerusalemilaisella kirjailijalla Amos Ozilla on ratkaisu ongelmiin. ”Meidän pitäisi irrottaa jokainen kivi pyhiltä paikoilta ja kuljettaa ne Skandinaviaan sadaksi vuodeksi eikä niitä palauteta, ennen kuin kaikki ovat Jerusalemissa oppineet elämään yhdessä.”
Simon Sebag Montefiore: Jerusalem – Kaupungin elämäkerta. Suomentanut Otto Lappalainen. WSOY 2012. 674 sivua.
uutiskirje 
