Pintaa syvemmältä
Viime kuukausina olen pariin kertaan jutuissani ajautunut Caymansaarille – sattumalta, olen kuvitellut. Ensin (24.5.) kerroin Ken Dart -nimisestä sijoittajasta, joka korppikotkarahastonsa kautta on ollut vararikkoisen Kreikan kimpussa. Veljensä mukaan hän vihaa veroja niin paljon, että haluaisi kuolemansa jälkeen pitää aivonsa keinotekoisesti elossa, jotta hänen tyttäriensä ei tarvitsisi maksaa perintöveroa. Veroja välttääkseen hän on luopunut Yhdysvaltain kansalaisuudesta ja siirtynyt Caymansaarille asumaan verolakimiehensä, mutta ei perheensä, kanssa.
Sitten (7.7.) kerroin republikaanien tulevaa presidenttiehdokkaan Mitt Romneyn varallisuutta ympäröivästä salaisuuden muurista. Romney on kerännyt huomattavan suuren omaisuuden, josta hän on maksanut huomattavan vähän veroa – joidenkin huhujen mukaan hän ei kymmenenä vuotena peräkkäin olisi maksanut veroa ollenkaan.
Romney on tiukasti pitänyt kiinni verosalaisuudestaan. Hän on ilmeisesti sijoittanut varoistaan suuren osan Caymansaarille ja Sveitsiin, erään tiedon mukaan hänkin myös korppikotkarahastoon.
Caymansaarten pääkaupunki George Town on päätynyt maailman viidenneksi suurimmaksi finanssikeskukseksi.
Ei tämä kuitenkaan mikään sattuma ole, sen tajusin lukiessani Nicholas Shaxsonin Aarresaaret-kirjaa. Caymansaarilla ja muilla veroparatiiseilla on nykyään niin keskeisen asema globaalitaloudessa, että ne vaikuttavat myös maailmanpolitiikan arkipäivään.
Otsikkoni Aarresaarten mies presidentiksi? ei ollut yhtään yliampuva. Romney on kampanjassaan osoittautunut poliittiseksi nollaksi, jonka ainoa painava ohjelmakohta on miljonäärien verojen alentaminen. Hänen miljonäärikollegansa tukevat häntä juuri tässä pyrkimyksessä ja voivat mobilisoida varansa tämän jalon tavoitteen saavuttamiseksi. Veroparatiisien puolustaminen kuuluu tähän ohjelmaan, vaikka sitä ei sanota julkisesti.
Kilpailussa veroparatiisien kanssa niin sanotut ”tavanomaiset valtiot ovat alkaneet muistuttaa enenevässä määrin veroparatiiseja”, Shaxson toteaa kirjassaan. Suurituloisten kansalaisten veroja lasketaan ja verotaakka siirtyy tavallisten ihmisten harteille. Kun miljardööri Warren Buffett selvitti toimistonsa henkilökunnan veroja, hän havaitsi oman veroprosenttinsa olevan matalin, vastaanottovirkailija mukaan lukien.
”Yleisesti ottaen verot eivät olekaan pienentyneet. Sitä mukaa kun rikkaiden osuus on laskenut, muiden taakka on kasvanut. Ronald Reaganin, Margaret Thatcherin ja Milton Friedmanin merkitys näissä muutoksissa ja laajemmassa globaalikehityksessä tunnetaan varsin hyvin. Salaisuusvaltiot sen sijaan ovat jääneet erittäin vähälle huomiolle,” Shaxson kirjoittaa.
Nämä ”globalisation hiljaiset soturit” ovat pakottaneet muut valtiot seuraamaan esimerkkiään, parantamaan rikkaiden asemaa ja karsimaan palvelujaan. Tämä on markkina-ajattelussa se Thatcherin kehuma ”ainoa tie”.
On oireellista, että Romney on valinnut varapresidenttiehdokkaaksi Paul Ryanin, joka – Björn Wahlroosin tavoin – on itsekkyyden apostolin Ayn Randin ihailija.
Caymansaaret ja muut veroparatiisit ovat näytelleet tärkeätä osaa tässä prosessissa paitsi kiihdyttämällä verotuskilpailua myös edesauttamalla pääomien kasautumista. Karibialla verojärjestelmän juuret ovat Shaxsonin mukaan ajassa, jolloin järjestäytynyt rikollisuus kiinnostui Yhdysvaltain verotusjärjestelmästä.
Kun Al Capone tuomittiin veronkierrosta vuonna 1931, hänen kumppaninsa Meyer Lansky ryhtyi kehittämän keinoja joilla voisi viedä mafian rahoja pois maasta ja tuoda ne takaisin puhtaaksi pestyinä. Hän aloitti käyttämällä Sveitsin ja Liechtensteinin pankkeja, mutta ryhtyi vähitellen pyörittämään kasinoita Kuubassa, samoin myös uhkapeli-, hevoskilpailu- ja huumebisneksiä. Kuubasta tuli mafian offshore-rahanpesukeskus.
Vallankumouksen jälkeen Lansky muutti Miamiin etsimään seuraavaa Kuubaa. Paikan piti olla riittävän pieni ja korruptoitunut, jotta sen poliittinen johto olisi ostettavissa, ja riittävän lähellä Yhdysvaltoja amerikkalaisten uhkapelureiden houkuttelemiseksi.
Bahama sopi erinomaisesti tähän tehtävään ja Lansky ryhtyi 60-luvun alussa muokkaamaan tästä brittisiirtomaasta johtavaa salaisuusvaltiota pohjois- ja eteläamerikkalaiselle likaiselle rahalle. Valkoinen valtiovarainministeri otti vastaan 1,8 miljoonan dollarin lahjuksen ja ryhtyi kriminalisoimaan pankkisalaisuuden rikkomisen, Yhdysvaltain ja Britannian kritiikistä huolimatta.
Mafian hallitsema offshore-talous kukoistikin kymmenisen vuotta. Kun Bahama itsenäistyi vuonna 1973 mustan poliitikon johdolla, veroparatiisipelurit pakenivat, kuulemma lähinnä juuri koska hän oli musta.
Naapurista löytyikin turvallinen ja edelleen brittiläinen alue, Caymansaaret, ja virta vei sinne. 1600-luvulla saaret olivat toimineet merirosvoarmeijan tukikohtana, nyt oli toisenlaisten rosvojen aika. Vielä 60-luvun alussa lehmät vaeltelivat George Townin keskustan halki, oli vain yksi pankki, ja yksi päällystetty tie. Puhelimia ei ollut lainkaan.
Mutta tilanne muuttui nopeasti ja vuonna 1967 hyväksyttiin ensimmäinen laki rahaliikenteen vilkastuttamiseksi. Tosinopeasti se vilkastuikin. Britannian valtiovarainministeriön työryhmä kehotti raportissaan hallitustaan lopettamaan veroparatiisikäytäntöjen edistämisen merentakaisilla alueillaan. Caymansaarilla toiminta oli jo, erään muistion mukaan, kehittynyt ”varsin säädyttömäksi”.
Vahvemmat voimat estivät kuitenkin suunnanmuutoksen. Tässä kuussa alueen hallituskin joutui toteamaan näiden ”markkinavoimien” vaikutusvallan. Se joutui nimittäin luopumaan suunnitelmistaan asettaa alueen historian ensimmäisen tuloveron. Vaikka tämä maltillinen (10 %) vero olisikin kohdistunut vain ulkoa tulleisiin asiantuntijoihin, reaktio oli tyrmäävä. Tämä joukko ei kerta kaikkiaan siedä veroja.
Tällä politiikallahan Caymansaarten pääkaupunki George Town on päätynyt maailman viidenneksi suurimmaksi finanssikeskukseksi, Lontoon, New Yorkin, Tokion ja Zürichin jälkeen. Toisaalta raha ei asu täällä. Eräs caymansaarelainen asianajaja kertoi Shaxsonille kuinka hänen asiakkaansa 1970-luvulla pelkäsivät Castron Kuuban läheisyyttä ja vaativat sopimuksiin lausekkeita, jotka oikeuttivat korvauksiin, mikäli Kuuba valloittaisi Caymansaaret.
”Minun piti selittää, ettei Castro löytäisi kassakaapeistamme penniäkään. Kaikki rahat olivat oikeasti New Yorkissa tai Lontoossa.”
uutiskirje 
