Tuomas Rimpiläisen puolidokumentaarinen Messukylän veriteko ja muita rikostarinoita Suomesta on hyvä pohja aloittaa dekkariharrastus. Rimpiläinen (s.1980) on iästään huolimatta kokenut rikostoimittaja, maailmaakin kiertänyt ja moniin lehtiin raportoinut. Hän mielikuvittaa historioitsijan otteella ja laajaan lähdemateriaaliin perustuen kirjassa esiintyvät kuusi rikostarinaa 1920 – 30-lukujen Suomesta.
Rimpiläisen tarinoista juuri Messukylän kaksoissurma oli klassikko jo syntyessään. Sen fiktiiviseen dokumentointiin tekijä uhraakin miltei 100 sivua. Periaatteessa monien oikeiden henkirikosten perusteella Suomen rikoshistoria on aika kuivaa. Harvoin on kyse pitkälle suunnitelluista ja ovelista murhista, joiden tekijä lopulta jäisi hämärän peittoon. Ainakin ennen Kyllikki Saarta ja Bodomia.
Rimpiläinen tuo hienosti esiin niin poliisitoiminnan mokat kuin nerokkaat oivallukset. Siinä sivussa sotien välisen Suomen ajankuva avartuu kummasti.
Mari Pyyn teos Paperiton edustaa teemaltaan uudenlaista rikoskirjallisuutta.
Yömies
Uusista dekkareista eräs herkullisin ja yhteiskunnallisin on ilman muuta suhteellisen tuntemattoman Aulis Saarijärven Yömies. Sen minä-muodossa sieluaan purkava antisankari on bussivarikon yöpäivystäjästä suurliikemieheksi nouseva armoton tappaja ja ”verkottuva” hyväksikäyttäjä, joka ei osaa lopettaa ajoissa, mutta eipä joudu koskaan kiinnikään.
Yömies on eräänlainen allegoria ryöstökapitalismin noususta ja rikollisen rahan pesusta ja poikimisesta liikemaailmassa.
Yömies vie mukanaan, sillä romaanin alku ja loppukin ovat nyrjähtäneen poikkeavia. Päähenkilön pahuus kulminoituu kun tilaisuus tekee murhamiehen, vallan tunne voittaa mielen ja katkeruus antaa lisäpontta yhteiskunnallista nousua yrittävälle. Dekkarissa on jotakin samaa pahuutta kuin Tuula-Liina Variksen mainiossa viime vuoden uutuudessa Naisen paras ystävä.
Paperiton
Mari Pyyn Paperiton on mitä ajankohtaisin rikostarina. Se alkaa kutkuttavasti, kun vapaaehtoistyöntekijöiden päivystyskeskuksesta löytyy murhattu maahanmuuttaja. Keskus on niin sanottujen nimby-naapurien silmätikku muutenkin. Tästä alkaa pyöritys, jossa on mukana omituisia päivystäjiä, vielä omituisempia naapureita, perussuomalaisten innokas valtuutettu, vihreä aktivisti ja vähän statisteiksi jääviä ulkomaalaisia.
Käy kuitenkin niin, että rikoksissa mennään liiallisuuksiin. Näin juoni etenee usein laatudekkareissakin, ja mielenkiintoisesti alkanut tarina kärsii. Silti Paperiton edustaa teemaltaan uudenlaista rikoskirjallisuutta. Mari Pyyllä on myös omakohtaista kokemusta maahanmuuttajista. Se lisää sivujuonten uskottavuutta, henkilöhahmojen kummallisia motiiveja esimerkiksi vapaaehtoistyössä.
Terroristien pesä
Aleksi Mainion Terroristien pesä. Suomi ja taistelu Venäjästä 1918–1939 on tietokirja terrorismiin tähtäävästä toiminnasta ja vakoilusta Suomessa. Siinä juoni kulkee kuitenkin dekkarinomaisesti yksittäistapauksesta toiseen. Mainion yhteenveto perustuu hänen väitöskirjaansa, jossa aiheena oli Venäjän vastavallankumouksellisten toiminta Suomessa lokakuun 1917 jälkeen.
Venäläiset emigrantit ja heidän järjestönsä toimivat aktiivisemmin muualla Euroopassa, mutta Suomessakin he muodostivat selvästi turvallisuusuhan suunnitellessaan salamurhia ja muita terroristitekoja – ja kulkiessaan rajan yli Pietariin ällistyttävän helposti. Terroristien pesän pahin puute tietokirjana on se, että tekijä vyöryttää liikaakin yksityiskohtia. Poliittinen analyysi ja suuret linjat hukkuvat.
Käskystä, rouva ylipäällikkö
Jukka Parkkari on viime vuosina keskittynyt vakoiluromaaneihin. Niissä toistuu sama KGB – Supo -kaava ja samantyyppiset seikkailevat henkilöhahmot. Käskystä, rouva ylipäällikkö (2015) liikkuu Tarja Halosen presidenttivuosissa. Tämä saa tietoonsa, että itärajan takaa saatetaan salakuljettaa ydinkärkiä Suomeenkin ja terrorismin uhka on ilmeinen.
Parkkarin henkilöhahmot ovat moniulotteisia ja vähän erilaisia agentteja inhimillisine heikkouksineen. Ja välillä naurettavan tehoton vakoilukoneistomme ratkaisee ongelmat – nimenomaan saamattomuudellaan. Toisaalta, Parkkari on sen verran kokenut toimittaja ja historiatietoinen tutkija, että hän pääsee kyllä mukaan kremnologiseen ajatteluun paljon syvällisemmin kuin monet tusinakirjailijat.
Tuomas Rimpiläinen: Messukylän veriteko ja muita rikostarinoita Suomesta. Gummerus 2015. 384 sivua.
Aulis Saarijärvi: Yömies. Nordbooks 2015. 250 sivua.
Mari Pyy: Paperiton. Myllylahti 2015. 215 sivua.
Aleksi Mainio: Terroristien pesä. Suomi ja taistelu Venäjästä 1918-1939. Siltala 2015. 380 sivua.
Jukka Parkkari: Käskystä, rouva ylipäällikkö. Arktinen Banaani 2015. 356 sivua.
uutiskirje 
