Maailma sai ensimmäisen naispuolisen pääministerin vuonna 1960, kun Sirimavo Bandaranaike valittiin Sri Lankan johtoon. Sata naista on sittemmin ollut valtion tai hallituksen johdossa erilaisin tuloksin.
Sukupuolten yhdenvertaisuus vahvistettiin YK:n peruskirjassa 1945, vaikka kaikkia valtioita johti silloin mies.
Tasa-arvo on sittemmin korostunut puheissa, mutta käytännössä se on edennyt verkkaan. Vuoden 2017 alussa maailman maiden parlamenttien jäsenistä oli naisia 23 prosenttia, ministereistä 18 ja valtioiden johtajista 5 prosenttia.
Tasa-arvo on korostunut puheissa, mutta käytännössä se on edennyt verkkaan.
Tämän jutun kirjoittaja on tutkinut kirjassaan Women of Politics 73 naispresidentin ja -pääministerin toimintaa 53 maassa vuosina 1960–2010. Johtopäätös on, että heillä ei ollut helppoa.
Naisia nousi harvakseltaan valtaan muualla, Pohjois-Afrikassa ja Lähi-idässä ei lainkaan. Teollisuusmaissa niin tapahtui tuplasti kehitysmaihin verrattuna. Menestys vaati naisilta erityistaitoja, laajaa oppineisuutta sekä ammattiuraa.
Demokratia oli useimmiten naisten etenemisen välttämätön ehto mutta ei riittävä. Tarvittiin myös aktiivisen naisasialiikkeen tukea.
Kolme tietä huipulle
Naisilla on ollut kolme tietä johtopaikoille. Edesmenneen isän tai puolison jalanjälkiä seurasivat Sri Lankan Sirimavo Bandaranaike, Intian Indira Gandhi, Argentiinan Isabel Perón ja eräät muut Aasian ja Latinalaisen Amerikan naisjohtajat.
Kulttuurivaikuttajana tunnettu Islannin Figdis Finnbogadottir ja Haitin väliaikaisena presidenttinä 1990–1991 toiminut tuomari Ertha Pascal-Trouillot nousivat johtoon politiikan ulkopuolelta muilla ansioillaan.
Useimmat naiset etenivät puoluepolitiikan kautta ja miesten jonkinasteisella tuella. Puolueiden keskeinen rooli demokratiassa on myös usein estänyt naisten etenemisen. Heillä on nytkin koko maailmassa vain noin kymmenesosa puolueiden johtopaikoista.
Naisjohtajan asema on tukala: hän on miesten ympäröimä, mutta hänen odotetaan parantavan naisten asemaa. Arvostelua kuuluu, teki niin tai näin. Tilannetta on koetettu ratkaista eri tavoin.
Kolme toimintatapaa
Jotkut naisjohtajat tyytyivät miesten linjaamaan politiikkaan tai jopa heikensivät naisten asemaa. Heihin kuuluvat Turkin Tansu Ciller, Israelin Golda Meir ja Britannian Margaret Thatcher.
Noin puolet naisjohtajista valitsi jonkinlaisen keskitien sukupuolten välistä. Näin tekivät esimerkiksi Filippiinien Corazon Aquino, Dominican Eugenia Charles, Argentiinan Cristina Fernández Kirchner, Irlannin Mary McAleese, Saksan Angela Merkel sekä Intian Gandhi.
Noin kolmannes naisjohtajista edisti naisia suosivaa politiikkaa muun muassa virkanimityksissä sekä lisääntymisterveyttä koskevissa asioissa ja perusti naisten asemaa parantavia instituutioita. Heihin kuuluvat Chilen Michelle Bachelet, Pakistanin Benazir Bhutto, Uuden-Seelannin Helen Clark, Sveitsin Ruth Dreifuss, Suomen Tarja Halonen, Liberian Ellen Johnson Sirleaf ja Bolivian Lidia Gueiler Tejada.
Vaikka useimmat naisjohtajat eivät tunnustautuneet feministeiksi, he vahvistivat osaltaan naisten asemaa ottamalla huippuviran vastaan ja osoittamalla, että nainen suoriutuu siitä.
Enemmistö teki jotain naisten aseman parantamiseksi, mitä ei olisi välttämättä tapahtunut miesjohtajan aikana, ja jotkut saivat feministiliikkeen tuella paljonkin aikaan.
uutiskirje 
