”Jälleenrakennus ja sovinnon tekeminen vaativat rahaa ja aineellisia puitteita, mutta konfliktin uhrien perheille tärkeintä on saada oikeutta”, kirjoitti Suman Adhikari vuonna 2006. Nepalin hallitus ja maolaiset olivat tuolloin juuri sopineet tulitauosta.
Sota loppui myöhemmin samana vuonna. Kymmenvuotisen kestonsa aikana se vaati 17 000 ihmisen hengen. Heidän joukossaan oli Adhikarin isä, joka toimi rehtorina Lamjungin alueella toimivassa koulussa. Hän ja hänen opettajakollegansa olivat tammikuussa 2002 kieltäytyneet maksamasta maolaississeille neljäsosaa palkastaan.
Muutamaa päivää myöhemmin he maksoivat kieltäytymisestä hengellään. Adhikarin isä vietiin koululta kesken oppitunnin metsään, jossa hänet murhattiin. Ruumis löydettiin myöhemmin puuhun sidottuna.
”Totuuskomissiot eivät toimi, nimitykset ovat poliittisia ja asiamiehet kokemattomia.”
Kertakorvaus ei korvaa
Pian isänsä kuoleman jälkeen Suman Adhikari perusti Katmandussa yhdessä muiden konfliktin uhrien omaisten kanssa järjestön, joka toimitti poliittisille johtajille vaatimuksensa kattavan rauhansopimuksen laatimiseksi. Yksitoista vuotta myöhemmin hän toimii uhrien yhteisfoorumin puheenjohtajana ja huomaa edelleen toistavansa samoja vaatimuksia.
Yksi foorumin päävaatimuksista on, että hallituksen on taattava uhreille korvauksia tarveperusteisesti. Suurimmalle osalle heistä on maksettu puolen miljoonan Nepalin rupian, eli noin 4 200 euron, kertakorvaus. Adhikarin mukaan se ei riitä paikkaamaan perheen elättäjän menetystä.
– Monet uhreista eivät ole päässeet elämässään eteenpäin. He ovat turhautuneita ja kärsivät psyykkisistä traumoista, hän toteaa.
– Heillä ei edelleenkään ole ollut mahdollisuutta puhua tuskastaan sydämensä pohjasta saakka.
Siirtymäkausien oikeuskäytäntöihin paneutuneen kansainvälisen ICTJ-järjestön ja Martin Chautari -ajatushautomon hiljakkoin julkaisemassa raportissa kuvataan uhrien erilaisia tarpeita. Osa haastatelluista ihmisistä toivoi vain loppua turhalle odotukselle.
– He tulevat kotiin huomenna tai ylihuomenna. Me katselemme tielle, kuvailee yksi raporttiin haastateltu nainen.
Moni uskoi yhteisöönsä kohdistuneen vainoa. He haluavat yhteiskunnan myöntävän, että heidän sukulaisensa olivat viattomia uhreja, jotka joutuivat ristituleen.
Poliitikot puolestaan haluavat pitää sotineet osapuolet – armeijan ja maolaiset – rauhallisina, joten heille menneiden rikosten selvittäminen riittäisi jo.
Totuuskomissio ei toimi
Poliitikkojen toiveista huolimatta Advocacy Forum -järjestö on jatkanut uhrien asian ajamista oikeudessa. Järjestön perustajiin kuuluva Mandira Sharma sanoo, että mikään aiemmin uhrien hyväksi tehty ei ole auttanut näitä.
– Asioiden käsittely olisi voitu lopettaa pakottamalla uhrit vaikenemaan korvauksen saatuaan. Se olisi kuitenkin ollut tilapäistä: syvä kokemus epäoikeudenmukaisesta kohtelusta olisi säilynyt.
Vuonna 2014 Nepalin hallitus sääti lain totuus- ja katoamiskomissiosta. Lakia on moitittu monelta taholta. Sittemmin korkein oikeus kaatoi sovintoehdon, joka takasi armahduksen vakaviin ihmisoikeusloukkauksiin syyllistyneille.
Hiljakkoin totuuskomissio avasi toimiston myös Pokharassa, yhdessä Nepalin seitsemästä aluekeskuksesta. Suman Adhikarin mielestä komissio ei edelleenkään tee yhteistyötä uhrien kanssa.
– Komissiot eivät toimi, nimitykset ovat poliittisia ja asiamiehet kokemattomia. Heidän pitäisi vähintäänkin olla halukkaita oppimaan ja tekemään yhteistyötä, mutta he eivät ota meitä kuuleviin korviinsa.
uutiskirje 
