Monet muistelmat tai sellaisiksi tarkoitetut ja kirjoitetut, ovat toivottoman tylsää luettavaa muistelijan urotöistä yhteiskunnallisissa tehtävissä, politiikassa tai kulttuurissa. Muistelijat eivät kyseenalaista itseään eivätkä aikaansa vaan pönkittävät niitä samaan tapaan kuin aikoinaan elokuvien alun mainosfilmin sloganissa ”Sunsilk-shampoo, silkin hienoutta, auringon kultaa.”
Nyt on ilmestynyt suuri poikkeus: kirjallisuuskriitikko, filosofian tohtori Pekka Tarkan tuore muistelmateos Onnen Pekka on täysin toista maata. Muistelija on ollut mukana monessa, seurannut tapausten kulkua aitiopaikalta sortumatta omahyväisyyteen tai itseriittoisuuteen. Kirjoittajan sujuva ja tyyliltään loistava teksti kertoo, mitä tapahtui todella mitään lisäämättä, mitään poistamatta.
Tarkka on kirjannut hyvin huolellisesti dokumentoiden pitkän kulttuurijournalistin uransa ja lopputulos Onnen Pekka on sen mukainen: suomalaisen humanismin, kirjallisuuden ja kulttuurijournalismin kirjallinen monumentti.
Tie Tampereelta
”Pispalan rippikoulu” on Tarkan sattuva otsikko lähtökohtiinsa Tampereelta, jossa pastori Topi Tarkan kuusihenkinen perhe asui. Isä työskenteli kristillis-yhteiskunnallisen Ahjolan toiminnanjohtajana.
Jo Pispalan vuosinaan Pekka Tarkalle on kasvanut kaveri- ja tuttavapiiri, jollaisesta epäilemättä on ollut suurta henkistä hyötyä myöhempinä aikoina. Nimet ja ihmiset kulkevat: Lauri Viita, Pentti Holappa. Hän ikään kuin mentoroi Tarkkaa ehdottamalla, että tämä lukisi Marja-Leena Vartion modernin runokokoelman Häät. Pekka Tarkka tottelee todeten ”…enkä katunut”.
Pispalan rippikoulun perua on Tarkan kulttuurijournalistisen työn ajan säilynyt käsitys hänestä itsestään sekä kirjailijoista ääripäiden välisellä tantereella. Hän palaa aiheeseen muun muassa Hannu Salaman sota-aikaan sijoittuvan romaanin Siinä näkijä, missä tekijä yhteydessä Salaman jouduttua uusstalinistien hampaisiin näiden syyttäessä kirjailijaa luokkapetturuudesta: Salama oli nähnyt auringon ja valon väärällä tavalla.
Pentti Haanpääkin on mukana elämän keinoineen: kirjailijan 50-vuotispäivä lähestyy, Otava lähettää Pekka Tarkan tädin Varman kirjakauppaan mainosplakaatin kirjailijasta tarpomassa suolla. Varma-täti asettaa sen Haanpään tuotannon kuvan ympärille. Kesken kaiken tulee tieto Haanpään kuolemasta. Kustantaja lähettää kirjakauppiaalle mustan liuskan synnyin- ja kuolinvuosineen. Se liimataan julisteen alareunaan.
Pekka Tarkka kirjoittaa muistelmissaan:
”Suruajan mentyä sain plakaatin muistoksi. Se on seurannut minua läpi elämän: Haanpää yhä tarpoo suolla karhun askelin, silmissä nousuhumalan pilke.”
Vain asian syvän draaman, ihmiselon karvaan ihanuuden ymmärtävä osaa ilmaista asian niin kuin kirjallisuuskriitikko Pekka Tarkka sen tekee. Pentti Haanpää on yhä Tarkan yksi suurista mielikirjailijoista.
Tie Tampereelta johtaa Helsinkiin. Siellä odottavat toiset ihmiset, vellovat toisenlaiset intressit, joiden maisten huvien joskus saatanallistenkin säkeiden pyörteisiin Pekka Tarkka joutuu, soutaa sortumatta, vaikka toisinaan puhaltavat monen boforin vastatuulet.
Pääkaupungin ihmisiä vuosia, elämää
Pekka Tarkan muistelmien tapahtumien ja ihmisten kirjo on valtavan suuri ja rikas. Helsingissä Tarkan elämään jättävät merkkinsä ensinnä Helsingin Sanomien Toini Havu, sitten Uuden Suomen Annamari Sarajas. Sen jälkeen Tarkan elämässä toteutuu efesolaisen filosofin Herakleitoksen ajatus ”alku ja loppu, ympyrän kehällä, yksi ja sama”, kun hän palaa Marja Niiniluodon johtamaan Helsingin Sanomien kulttuuritoimitukseen, josta hän 1989 jää eläkkeelle.
Muistelijan elämä ei ole ollut yksitoikkoista paikallaan lentoa, vaan mukanaoloa. Välillä jopa halusi tai ei, oli asiaa tai ei. On ainutlaatuista kertoa suomalaisen kirjallisuus- ja kulttuurielämän tapahtumista niin kuin Tarkka tekee. Hän seuraa valppaasti kaikkea, tekee yhteenvetoja ja johtopäätöksiä, joissa monet tapahtumat saavat hyvin loogisen selityksen, kuten esimerkiksi Kalevalaan liittyvien tulkintojen kiistat.
Väinö Kaukosen Kalevala-näkemyksen takana on kokonaisen eepoksen idea päinvastoin kuin Martti Haaviolla ja Matti Kuusella, joita Tarkan mukaan saattoi sanoa ”porvarillisiksi demokraateiksi”. Tarkka lisää: ”Väinö Kaukonen oli poliittisesti melko lähellä kansandemokraatteja.”
Tarkka kirjoittaa myös:
”Kalevalan neuvostotulkinnasta vastasi Stalinin suomalaislähtöinen apumies Otto Ville Kuusinen, jonka eeposnäkemyksen esittelystä huolehti Marja-Leena Mikkola.
Myöhemmin Tarkka toteaa samasta asiasta Mikkolan kirjoitusten pohjustaneen uusstalinistien kansallista kulttuuriohjelmaa, jossa Väinämöisen soitto kajahti Agit Prop-yhtyeen tyyliin.
Pekka Tarkka saa Paavo Haavikon yliopiston kirjallisuuden laitokselle tämän runoelman Kaksikymmentä ja yksi tultua kritiikkipraktikumin ohjelmaan. Haavikko julistaa: ”Unohtakaa Kalevala!” ja esittää oman tulkintansa sammon ryöstöstä. Kuka hölmö lähtisi Lappiin varastamaan jotain heinäseivästä?
Haavikon mielestä Kalevalan Pohjolan täytyi olla Konstantinopoli, jonne suomalaiset soturit soutivat viikinkien idäntietä Mustallemerelle, maailman pohjalle, siis Pohjolaan.
Näköalapaikalla mutta ei norsunluutornissa
Tarkan muistelmateos Onnen Pekka näkee suomalaisen kulttuuri- ja kirjallisuuselämän kuin tanssilattialta vuorella: ei ylimielisesti eikä ylimpänä auguurina vaan nähtynä, koettuna, muistiin merkittynä. Ansio on muistelmien toisaalta sisällön humanismissa, toisaalta sen kriittisyydessä unohtamatta kirjoittajan ironiaa, itseironiaa, karnevalismia ja sarkasmia.
Tarkka pöllyttää uusstalinistista kulttuuriliturgiaa, jonka SKDL:n muinainen kulttuurisihteeri Rauno Setälä 1970 käynnistää julistamalla kääntyneensä revisionistista stalinistiksi. Jaakko Laaksoon yhtyen Setälä vaatii, että kommunistien oli palautettava puoluekuri ja ideologinen ryhti. Myös kulttuuria on tarkasteltava marxismi-leninismin pohjalta.
Pekka Tarkka kertoo miten 1970 Siikarannan pihalla seuraa irvokas spektaakkeli Setälän jakaessa seminaarin osanottajia puhutteluun yksi kerrallaan, kenen joukoissa kukin saa seisoa.
”Siitä paikasta alkoi stalinistien yritys kaapata suomalainen kulttuuri. Päätin panna kampoihin”, Tarkka kirjoittaa.
Kuin absurdin luonnottomana jatkumona tälle alkaa taistelu Aleksandr Solženitsynin teoksista sekä ilmestyy Rauno Setälän Uusstalinistin uskontunnustus.
Lopun me tiedämmekin. Pekka Tarkka pani kampoihin niin kuin hän kirjoittaa. On todettava muistelmiin sekä historiaan perustuen: siinä Tarkka onnistui, ”mitalin saisivat antaa” Tuntemattoman sotilaan Koskelan sanoja Hietaselle tankin tuhoamisesta mukaillen.
Onnen Pekka liikkuu taitavasti suomalaisen kulttuurin kaikilla tasoilla. Muistelijan suvereenit havainnot monen monituisista ihmisistä eivät kiillota heidän kuvaansa eivät tee heistä pyhimyksiä jos eivät veijareitakaan. Tarkalla on suuri eeppinen kertomistaito. Hän yhdistää siihen tapahtumien koomisuutta, hänestä itsestään johtumatonta karnevalismia, jota karnevalistisempaa on vain elämä itse, josta Pekka Tarkka verrattomalla taidolla, sisäisen näkemyksensä intohimolla kirjoittaa. Hän saa kertoa ja kertookin kaiken itseään, Pekka Tarkkaa säästämättä. Pidän tuota piirrettä hyvän epiikan yhtenä peruspilarina. Samalla se on uskollisuuden mitta kirjoittajantyölle niin kuin Tarkalla.
Siinäkin katsannossa Tarkan muistelmat ovat neljän vuosikymmenen kansallisen kulttuurihistorian oppijakso kansainvälisiä yhteyksiä ja vaikutteita unohtamatta: avoin, silottelematon ja muistelijan laajasta sivistyksestä, lukeneisuudesta kertova. Se ei tarkoita, että Pekka Tarkka itse korottaisi itsensä arvoon arvaamattomaan. Hänen tapansa, taitonsa kertoa sen tekevät. Tarkka ei puhu töistään hän puhuu töillään. Näillä kahdella asialla on suuri ero – jälkimmäisen hyväksi.
Se luettelo, josta Pekka Tarkka ei kirjoita muistelmissaan, on lyhyt. Hän kirjoittaa kaikesta, mistä osaa ja voi. Hän sekä osaa että voi – jälki on laudaturtyötä, rikas, rehevä, paikoin hauskakin, sillä senkin taidon kirjoittaja hallitsee.
Tieto-Finlandia -ainesta
Kirjoittaja on sitonut muistelmiensa runsaat ja joskus värikkäätkin yksityiskohdat eeppiseen kokonaisuuteen, niin että muistelmista tulee hyvin elävä yhtenäinen saaga Pekka Tarkan 40 kulttuurijournalismin vuodelta.
Tarkka on lainannut muistelmiinsa tärkeän yksityiskohdan ruotsalaisen Dagens Nyheterin toisen päätoimittajan, kulttuuriosaston johtajan Olof Lagergrantzin lähettämän kannustavan kirjeen Tarkan tultua nimitetyksi Helsingin Sanomien kulttuuritoimituksen esimieheksi:
”Suuren ja keskeisen sanomalehden kulttuuritoimittajan työ on mielestäni maan tärkein tehtävä. Lehden sivuilla käyty debatti ja sen henki määräävät älyllisen ilmapiirin, josta kaikki ovat riippuvaisia ja jota ilman ei säädetä lakeja eikä tehdä poliittisia päätöksiä.”
Tarkka kommentoi:
”Ajatus vapaasta keskustelusta yhtenä liberaalin demokratian edellytyksenä oli tuttu, mutta Lagercrantzin kirje hätkähdytti. Minut oli pantu paljon haltijaksi!”
Sekä Lagercrantzin kirjettä että Tarkan kommenttia nykymenoon peilaten voi helposti todeta, mitä tapahtuu todella.
Tehtävässään Helsingin Sanomien kulttuuritoimituksen esimiehenä Pekka Tarkka pystyi vaikuttamaan työssään suomalaisen humanismin ja kirjallisuuden puolesta. Hänen ei tarvitse kertoa onnistuneensa, Tarkan muistelmat kaikessa lahjomattomassa eeppisyydessään sen kertovat.
Vähemmilläkin ansioilla on teoksia nostettu vuosittaisen Tieto-Finlandian palkintoehdokkaiksi. Pekka Tarkan muistelmateos Onnen Pekka täyttää mitä oivallisimmin myös ne kriteerit.
Kirjoittaja on Vantaan Sillbölen rautakaivosten kaltaalla asuva kriitikko.
Pekka Tarkka: Onnen Pekka, muistelmia. 575 sivua. Otava 2018.
uutiskirje 
