Mitkä ihmeen milleniaalisosialistit:
Milleniaaleilla viitataan 1980-luvun alun ja 1990-luvun puolivälin välillä syntyneisiin.
Yhdysvalloissa ja Britanniassa moni heistä on sanonut suhtautuvansa positiivisesti sosialismiin.
Tästä on muodostettu termi milleniaalisosialisti.
Sosialismi sinänsä on hyvin lavea käsite, osalle se tarkoittaa esimerkiksi pohjoismaista hyvinvointivaltiota.
Aloitetaan kärjistyksellä. Heidän oma ikäluokkansa halveksi heitä, nuoret rakastivat. Jeremy Corbyn, 70, ja Bernie Sanders, 78, nousivat 2010-luvulla niin kutsuttujen milleniaalisosialistien johtohahmoiksi. Corbyn teki sen Britanniassa, Sanders Yhdysvalloissa.
Heidän nousunsa taustalla on paitsi molempien maiden syvästi eriarvoiset yhteiskunnat, myös vuoden 2008 finanssikriisi ja sen aiheuttamat vaikutukset.
– Vuosikymmeniä hegemonisesta asemasta nauttinut keskustakonsensus romahti, ja vaihtoehtoisille liikkeille syntyi tilaa niin oikealla kuin vasemmallakin. Sekä Sandersilla että Corbynilla oli selkeä analyysi yhteiskunnan ongelmista: ongelmat kumpusivat siitä, että yhteiskuntia on jo vuosikymmeniä hallinnoitu eliitin etuja silmällä pitäen, sanoo tutkija Timo Harjuniemi Helsingin yliopistolta.
Enää kukaan ei väittänyt vastakkainasettelun ajan olevan ohi, päinvastoin se nousi jälleen politiikan keskiöön. Suomessa sen näkyvimmäksi voimaksi muodostui perussuomalaiset.
– Tämän vastakkainasettelun voi kuitenkin tehdä monella eri tavalla, eikä sen välttämättä tarvitse nojata esimerkiksi etnisten vähemmistöjen ulos sulkemiseen ”kansan” piiristä.
”Yhdysvalloissa ja Britanniassa on nyt nuori sukupolvi, josta merkittävä osa suhtautuu suopeasti perinteiseen vasemmistolaiseen politiikkaan.”
Samasta aiheesta puhui yksi Britannian vasemmiston näkyvimmistä hahmoista, Owen Jones, KU:n haastattelussa pari vuotta sitten. Jones havainnollisti, että tavoitteena on saada ihmiset kohdistamaan kiukku oikeaan kohteeseen eli finanssikriisin ja eriarvoisuuden aiheuttajiin.
– Jos me (vasemmisto) emme ohjaa ihmisten vihaa oikeisiin kohteisiin, se kohdistuu maahanmuuttajiin ja pakolaisiin. Epätasa-arvo ei putoa taivaasta, jokin aiheuttaa sen. Vasemmisto sanoo, että eliitti aiheuttaa sen, eivät maahanmuuttajat.
Onnistuminen
On helppo sanoa, missä sekä Sanders että Corbyn onnistuivat parhaiten. Heidän johdollaan vasemmistolaiset politiikkalinjaukset nousivat vahvasti esiin Yhdysvalloissa ja Britanniassa.
– Yhdysvalloissa vaatimukset julkisesta terveydenhuollosta arkipäiväistyivät, ja demokraattien presidenttiehdokaskilvassa sentristisiiven kandidaattien oli pakko vähintään käsitellä kysymystä julkisesta terveydenhuollosta.
– Britanniassa Corbyn käänsi puolueen talous- ja yhteiskuntapolitiikkaa suuntaan, joka on kaukana blairilaisesta kolmannen tien sosiaalidemokratiasta eikä uusi puheenjohtaja Keir Starmer ole palaamassa blairismiin, Harjuniemi toteaa.
Ja kuten alussa todettiin, molemmat innostivat nuoria mukaan. Corbyn ja Sanders vahvistivat milleniaalisosialistista trendiä, sanoo väitöskirjatutkija Antti Alaja, joka työskenteli pitkään Kalevi Sorsa -säätiön tutkimuspäällikkönä.
– Yhdysvalloissa ja Britanniassa on nyt nuori sukupolvi, josta merkittävä osa suhtautuu suopeasti perinteiseen vasemmistolaiseen politiikkaan, Alaja huomauttaa.
Nuorempi sukupolvi onkin ollut hyvin tärkeässä roolissa myös siinä, kuinka etenkin Sandersin ja niin kutsutun progressiivisen liikkeen ympärille on syntynyt vahvoja verkkomedioita.
– Uusi liike ei ole enää niin vahvasti perinteisten medioiden armoilla, Alaja huomauttaa.
Britanniassa puolestaan Corbynin labour osoitti, että vanha totuus brittilehdistön tuen tarpeesta vaaleissa on murtumassa. Tässä auttoi muun muassa Corbynia tukenut Momentum-liike, joka teki aktiivista kampanjointia sosiaalisen median kanavissa.
Vuonna 2017 parlamenttivaaleissa labouria ei tukenut kuin Guardian, mutta tulos oli puolueelle silti hyvä. Nuorempia kannattajia kun ei kiinnosta, mitä mieltä mediamoguli Rupert Murdoch ja sitä kautta hänen lehtensä labourista ovat.
Timo Harjuniemi nostaa vielä lopuksi esiin yhden asian, johon Jeremy Corbynin labourin suosio saattoi vaikuttaa – niin uskomattomalta kuin se kuulostaakin. Viime vuoden marraskuussa pidetyissä parlamenttivaaleissa konservatiivit ottivat murskavoiton, mutta toisin kuin aiemmin, nyt puolue puhui paljon esimerkiksi infrastruktuurihankkeista.
– Voi olla, että corbynismin tietynlainen valtavirtaistuminen on osaltaan vaikuttanut siihenkin, että nykyisen pääministerin Boris Johnsonin konservatiivit irrottautuivat vaaleissa [ex-pääministeri ja ex-valtiovarainministeri] David Cameronin ja George Osbornen talouskurilinjasta.
Epäonnistuminen
Kaikesta menestyksestä huolimatta molempien projektit päättyivät tavallaan vasemmistolle hyvin perinteisellä tavalla. Valtaan he eivät päässeet, mutta kärsivät niin sanotun kunniakkaan tappion.
Corbynille tämä oli 2017 niukka vaalitappio, ja Sandersille erityisesti vuoden 2016 esivaaleissa kokema tappio Hillary Clintonille. Siitä rakentui tarina ”Bernie olisi voittanut Trumpin”, jota on sen jälkeen toisteltu paljon. Tarinaa on hyvä toistaa, koska lopputuloksen voi asettaa itselleen sopivaksi.
– Molempien ongelma oli se, että vaikka he onnistuivat mobilisoimaan nuoria kannattajia ja tyytymättömiä äänestäjiä, he eivät kyenneet rakentamaan laajempaa äänestäjäkoalitiota, jolla pääsisi valtaan, Antti Alaja sanoo.
Vastakkainasettelu levisikin niin labourin kuin Yhdysvalloissa demokraattien sisään. Britanniassa ”corbynistat” muodostivat oman leirinsä, mutta samaan aikaan he suhtautuivat kielteisesti osaan niin sanotusti eri leireissä olleisiin puoluetovereihinsa. Sama päti luonnollisesti toisinpäin, ja aiemmin huhtikuussa paljastui, että labourin päämajassa työskenteli ihmisiä, jotka vaikeuttivat tarkoituksella Corbynin työtä puolueen johdossa.
Sandersin kannattajat pyrkivät myös tekemään selvää pesäeroa muihin demokraattien ehdokkaisiin. Erojen korostaminen oli välillä myös melko vihamielistä.
– Politiikka on koalitioiden rakentamista, mutta Sanders ja Corbyn eivät kunnolla onnistuneet tässä, Alaja näkee.
On myös hyvä todeta, että vahva nuorisokannatus on monella tapaa erittäin hyvä asia, mutta siinä on yksi vaarallinen piirre. Se voi johtaa ajatteluun, jossa kaikki muuttuu pian paljon paremmaksi, kun vanhemmat sukupolvet väistyvät näiden tieltä.
Lopputulos on pitkälti sama kuin Samuel Beckett’n Huomenna hän tulee -klassikkonäytelmässä, jossa odotetaan pian saapuvaa herra Godot’ta. Sen enempää kuin Godot ei myöskään tämä nuorisokannatuksen materialisoituminen tunnu saapuvan.
”Politiikka on koalitioiden rakentamista.”
Vaikka sekä Sandersin että Corbynin onnistumiseksi voi laskea perinteisen mediakentän ohittamisen, oli tiedotusvälineillä myös merkitystä heidän tappioissaan. Molempiin kohdistettiin niissä voimakkaita hyökkäyksiä.
– Voi olla, että vihamielisen median roolia ei pidä korostaa liiaksi, mutta eihän toisaalta vaikutusvaltaisen kaapeliuutismedian melko voimakkaalta vaikuttava Bernie-antipatia voi olla vaikuttamatta. Näin Sanders saattaa näyttäytyä vaarallisena tai yksinkertaisesti epäuskottavana.
Samalla tavalla brittilehdistössä maalattiin kuvaa Corbynista Britannialle vaarallisena ihmisenä.
Tulevaisuus
Corbynin projekti päättyi murskatappioon viime marraskuussa pidetyissä parlamenttivaaleissa. Labour menetti monia perinteisiä kannattaja-alueitaan, muutamissa vaalipiireissä konservatiivit voittivat yli sadan vuoden tauon jälkeen.
Bernie Sanders puolestaan luovutti jokin aika sitten demokraattien ehdokaskisan. Toisin kuin neljä vuotta sitten, hän päätti olla tappelematta loppuun asti. Ja toisin kuin neljä vuotta sitten, tällä kertaa hänen vastaehdokkaansa, Joe Biden, oli repinyt selvän johdon Sandersiin.
On hyvä kysymys, mitä Sandersin ja Corbynin ympärille tapahtuneille liikkeille nyt tapahtuu. Molemmat olivat hyvin henkilökeskeisiä.
– On kiinnostavaa, että samaan aikaan, kun digitaalisen järjestäytymisen ja sosiaalisen median vaikutus politiikassa kasvaa, myös valovoimaisten johtajien merkitys korostuu. Uudet menestyvät liikkeet ovat paitsi hyvin digimaailmaan järjestäytyneitä myös vahvan henkilökeskeisiä, Harjuniemi puntaroi.
Yhdysvalloissa katseet kiinnittyvätkin nyt rakettimaisen nousun tehneeseen Alexandria Ocasio-Cortezin suuntaan.
– On kiinnostavaa seurata, mihin suuntaan hän lähtee poliittisesti ja minkälaisen suhteen hän rakentaa demokraattipuolueen valtavirtaan. Onko Ocasio-Cortezista populistijohtajaksi, tutkija Timo Harjuniemi kysyy.
Samalla esiin nousee kysymys, mitä niin kutsuttu sanderslainen vasemmisto tulee tekemään.
– Vieläkö on uskoa siihen, että Ocasio-Cortezin kaltaiset hahmot voivat muuttaa puoluetta sisältäpäin, vai tullaanko vasemmistosiivessä pian siihen päätelmään, että puolue on pikemminkin muutoksen este kuin hyödyllinen työkalu, Harjuniemi sanoo.
Britanniassa puolestaan pohditaan, mihin suuntaan uusi johtaja Keir Starmer lähtee viemään puoluetta. Owen Jones linjasi Starmerin valinnan jälkeen Guardianin kolumnissaan, että hän ja muut Corbynia tukeneet eivät ole lähdössä mihinkään.
Harjuniemi huomauttaa, että Jeremy Corbynia ei vastustettu niinkään hänen poliittisten linjaustensa vuoksi.
– Moni eittämättä toivoo, että Starmer puhuttelisi niitä äänestäjiä, joita Corbynin henkilökohtaiset ominaisuudet jostain syystä vieraannuttivat. Corbynin ongelmat eivät liittyneet niinkään esimerkiksi talouspolitiikkaan kuin vaikkapa kulttuuri- tai identiteettipoliittisiin kysymyksiin.
Mitkä ihmeen milleniaalisosialistit:
Milleniaaleilla viitataan 1980-luvun alun ja 1990-luvun puolivälin välillä syntyneisiin.
Yhdysvalloissa ja Britanniassa moni heistä on sanonut suhtautuvansa positiivisesti sosialismiin.
Tästä on muodostettu termi milleniaalisosialisti.
Sosialismi sinänsä on hyvin lavea käsite, osalle se tarkoittaa esimerkiksi pohjoismaista hyvinvointivaltiota.
uutiskirje 