Jalkapalloilija Timo Furuholmilla on kaksi tavoitetta tälle vuodelle. Hän haluaa päästä Turun kaupunginvaltuustoon. Lisäksi hän haluaa voittaa jalkapallon Suomen mestaruuden.
Hän on ensimmäistä kertaa ehdokkaana kuntavaaleissa. Puolue on vasemmistoliitto
– Olen jo pitkään miettinyt ehdokkaaksi asettumista, hän sanoo.
– Lopulta heräsin siihen, että politiikassa ei ole kyse minusta vaan niistä ihmisistä ja asioista, joiden puolesta haluan toimia.
Hän toteaa olevansa joukkuepelaaja politiikassakin.
– Haluan, että vasemmistoliitto kasvattaa kannatustaan viime kuntavaaleista. Ja totta kai haluan myös päästä valtuustoon
Veikkausliiga alkaa huhtikuun lopulla. Kahden hopeakauden jälkeen tavoite FC Interin kapteenina on selvä:
– Tiedän, miltä tuntuu olla se toiseksi paras. Haluan vielä urallani maistaa voittamisen ja ykkösenä olemisen onnea ja iloa.
Heikomman puolella
Furuholmin puoluevalinta ei ole yllätys. Hän on tukenut puolueen puheenjohtajaa, turkulaista Li Anderssonia julkisesti ja kasvanut vasemmistolaisessa perheessä. Isä, Tapio Furuholm on pitkän linjan kuntapoliitikko Porissa.
Hänen vaaliohjelmansa keskittyy lapsiin ja nuoriin.
– Totta kai, kun minulla on kaksi pientä lasta, hän perustelee.
– Olen tavallinen sälli Porista. Lapsuus Pormestarinluodossa osoitti, että kaikilla lapsilla ja nuorilla ei ole läheskään samoja mahdollisuuksia elämässä. Yksi yhteiskunnan tärkeimmistä tehtävistä onkin juuri luoda heille mahdollisuuksia, jotta he uskaltavat ja pystyvät tavoittelemaan haaveitaan ja unelmiaan. Lapsissa ja nuorissa on käsittämätön määrä potentiaalia, josta toivoo, ettei se menisi hukkaan.
Furuholm ei koskaan valinnut vasemmistoliittoa.
– En ole itse edes ajatellut asiaa. Se on ollut itsestäänselvyys. Siellä, missä kasvoin, opin uskomaan heikomman puolella olemiseen.
Se ei johdu siitä, että isä edustaa vasemmistoliittoa.
– On harha, että meidän isä olisi vaikuttanut jalkapallouraani tai poliittisiin valintoihini. Minulle on tärkeää toimia sen pohjalta, mitä itse haluan, ja olen tehnyt kaikki ratkaisut kysymättä häneltä yhtään mitään. Jalkapallouran suhteen isä aluksi yritti vähän neuvoa, mutta huomasi pian, ettei se kannata.
Furuholm ei ole ollut poliittisesti hiljaa ennenkään. Hän on muun muassa näyttänyt jalkapallokentälläkin, että vastustaa rasismia ja puolustaa sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen oikeuksia. Kapteenin nauha on voinut olla sateenkaaren värinen.
– Se on kuitenkin vähän harmittanut, etten ole puhunut julkisesti näistä asioista enempää, hän sanoo.
– Mutta nämä asiat ovat niitä, jotka ovat vahvistaneet tahtoani lähteä politiikkaan. Vihapuhe on lisääntynyt. Se on suuntaus, jolle meidän ei pidä antaa mitään mahdollisuutta.
Niinpä Furuholm ei jäänyt odottelemaan, että joku pyytäisi hänet ehdokkaaksi, vaan soitti Li Anderssonille ja kertoi asiansa.
– Li valitteli, että oli kiireiltään unohtanut soittaa minulle ja kysyä ehdolle. Tavallaan on hyvä, että hän unohti. Tein päätöksen itsenäisesti ilman, että kukaan taivutteli.
Furuholmia kuvaillaan temperamenttiseksi ja voitontahtoiseksi.
– Kutsun sitä kenttäminäksi. Minulla on jalkapalloilijana ollut puutteeni, joita olen korvannut kauhealla tahdolla, periksiantamattomalla asenteella ja pelottomalla toiminnalla, hän sanoo.
– Ei minun tarvitse enkä haluakaan olla samanlainen politiikassa kuin jalkapallossa. Tavoite on olla asiallinen ja pystyä keskustelemaan ihmisten kanssa, vaikka heillä olisi eri näkökulma asioihin.
Jalkapallo yhä tärkein
Furuholm on edustanut FC Interiä sen ajan aikuiselämästään, minkä on pelannut Suomessa. Väliin mahtuu viisi vuotta Saksassa.
– Inter on ollut minulle se paikka, jossa olen tavallaan kasvanut pojasta mieheksi ja kokenut elämän tärkeitä vaiheita. Yhteys ei kadonnut Saksan vuosienkaan aikana.
Saksan vuodet olivat opettavaisia.
– Ne opettivat, etten ole niin kauhean hyvä jalkapallossa, Furuholm naurahtaa.
– Suomen tasoon verrattuna muutos Düsseldorfissa oli valtava ja se opetti nöyräksi. Mutta onnistuin alkusokin jälkeen siirryttyäni Halleen, hän sanoo.
– Se oli viisi vuotta erilaista elämää. Varmasti muistelen sitä myöhemmin hyvällä.
Jalkapallo on yhä tärkein.
– En ole niin naiivi, että luulisin selviäväni ehdokkuudesta ilman lisäkuormitusta, mutta niin kauan kuin pelaan jalkapalloa, olen ensisijaisesti jalkapalloilija ja siinä sivussa yritän hoitaa kampanjani niin hyvin kuin mahdollista. Kampanja ei kuitenkaan saa syödä suorituskykyäni. Jos pitää jättää pari somejuttua tekemättä, sitten jätän, ja keskityn jalkapallon pelaamiseen.
– Mutta tilanne muuttuu tulevaisuudessa. Nyt nautin jokaisesta päivästä jalkapalloilijana. Päiviä ei ehkä ole montaa jäljellä.
Tuskin politiikka on ihan yhtä kiivasta kuin jalkapallo.
Furuholm sanoo eläneensä jalkapallokuplassa pitkään, mutta uskoo, että siitä on hyötyäkin politiikassa.
– Jalkapallon kautta olen tavannut hurjan kirjon ihmisiä, joiden kanssa olen tehnyt pukukopissa ja kentällä töitä. Ihmisiä ympäri maailmaa. Se on opettanut, että asioista ei aina olla samaa mieltä, mutta silti pystytään toimimaan yhdessä. Ja tuskin politiikka on ihan yhtä kiivasta kuin jalkapallo.
Jalkapalloilijana, FC Interin kapteenina Furuholm on esikuva. Hän kuitenkin uskoo, että poliitikkona pystyisi vaikuttamaan asioihin enemmän kuin urheilijana.
– Urheilijana pystyn toki puhumaan asioista, mutta en kuitenkaan ole siellä, missä niistä päätetään.
Hän kirjoitti viime keväänä ylioppilaaksi ja aloitti syksyllä sosiaalitieteiden opinnot Turun yliopistossa. Suunnitelmistaan hän ei kuitenkaan kerro.
– Aikoinaan suunnittelin paljon kaikkea jalkapallouraani liittyvää, mutta mikään ei ole mennyt suunnitelmien mukaan. Sen jälkeen olen uskonut kovaan työhön ja omistautumiseen. Se vie sitten sinne, mihin vie.
Jalkapallounelma on kuitenkin kestänyt jo 18 vuotta. Furuholm pelasi ensimmäistä kertaa Veikkausliigassa jo 15-vuotiaana.
– Tuohon aikaan mahtuu käsittämätön määrä fiiliksiä laajalla skaalalla. Lisäksi kropassa tuntuu jo, ettei enää ole jäljellä montaa kilometriä.
Opiskelua, pelaamista, lapsia
Furuholm elää ruuhkavuosia.
– Herään aamulla aikaisin ja ensimmäinen vääntö on se, kun valmistelen lapset päiväkotiin. Siihen menee isosti energiaa, hän sanoo.
– Sitten menen stadionille, jossa työpäivä kestää noin viisi tuntia. Ammattiurheilu on tieteellistä, sisältää monenlaista aktivaatiota ja harjoitteita ennen kuin menemme kentälle. Palavereissa käymme läpi sitä, mitä pitää tehdä paremmin ja mitä tuleva vastustaja tekee. Lopuksi syömme yhdessä joukkueen kanssa.
Sen jälkeen on kiire.
– Jos haluan opiskella, on kiire opiskelemaan, jos lapsia pitää kuljettaa harrastuksiin, siihenkin on kiire. Mutta en valita, olen monella tapaa todella etuoikeutettu, kun elämässä on paljon merkityksellistä sisältöä. Se on uskomaton onni ja siitä pitää nauttia, vaikka se on vaikeaa välillä.
Furuholm on myös väsynyt.
– Ammattiurheilu on vaativaa 33-vuotiaalle. Palautuminen on paljon hitaampaa ja haastavampaa kuin mitä se oli 22-vuotiaana. Siksi jätän monia asioita tekemättä.
Furuholm aloitti opiskelun hankalassa vaiheessa, koronapandemian keskellä. Syksy meni kuitenkin opintojen kannalta hyvin. Hän suoritti perusopinnot pelaamisen ja perhe-elämän ohella.
Keväällä on ollut vaikeampaa.
– Suurin odotukseni oli päästä oikealle luennolle ja olla vähän eksyksissä yliopistolla, mutta se on jäänyt kokematta. Olen tavannut neljä opiskelukaveria, heidätkin vain etänä. Opettajia tuskin tunnistaisin kadulla, vaikka näen heidät ruudulla. Vaikka oma tilanteeni on erilainen kuin muilla opiskelijoilla, on vuorovaikutuksen ja sosiaalisuuden puuttuminen iskenyt minuunkin. Yliopiston pitäisi tarjota muutakin kuin vain opiskelua. Varmasti tilanne on ollut vaikea monille etenkin ensimmäisen vuoden opiskelijoille, jotka käyvät läpi isoa elämänmuutosta.
uutiskirje 