Nämä kuntavaalit eivät olleet verovaalit. Nämä olivat eriarvoisuusvaalit – jälleen kerran.
Äänestysprosentti painui historiallisen alas, kun vain reilut 55 prosenttia äänioikeutetuista käytti oikeuttaan. Etenkin Itä-Suomessa on monia kuntia ja kaupunkeja, joissa äänestysprosentti painui alle viidenkymmenen.
Suuremmissa kaupungeissa erot äänestysalueiden välillä alkavat olla valtavia. Siinä missä Helsingin kantakaupungissa äänestysprosentti huitelee reilusti 70 prosentin paremmalla puolella, jäädään useammassa lähiössä reilusti alle 50: ja monin paikoin alle 40:n prosentin.
Painotettakoon, että tässä ei yritetä selittää vasemmiston vaalitappiota parhain päin. Tässä ei ole kyse vasemmistosta, tässä on kyse paljon vakavammasta asiasta.
Kun vain puolet äänioikeutetuista äänestää, jää todella monen ihmisen ääni kuulumatta. Ja kuten tiedetään, hyväosaisten ääni kyllä kuuluu, marginaalissa olevien ei.
Siksi ei ole ihme, että hyvätuloiset päätoimittajat julistivat, että kuntavaalit olivat verovaalit. Eivät ne olleet. Nämä olivat paitsi alussa mainitut eriarvoisuusvaalit myös hyvinvoivien ihmisten vaalit.
Eriarvoisuuden ilmenemisen kuvasi erinomaisella tavalla vasemmistoliiton Paavo Arhinmäki KU:n jutussa, joka käsitteli kaupungin sisäistä eriytymistä eli segregaatiota. Arhinmäki muisteli Helsingissä käynnistettyä kouluverkon kehittämishanketta, jossa tähtäimenä oli lakkauttaa useampia kouluja.
– Niillä alueilla, joilla on sosiaalista pääomaa, kontakteja ja osaamista, nousi kansanliikkeitä puolustamaan omaa kouluaan. Se on tosi hieno asia, mutta oli lähiöitä, joista kukaan ei ollut yhteydessä. Siellä tyydyttiin, että okei, koulu ollaan lakkauttamassa. Joutui taistelemaan koulun puolesta, jota kukaan ei alueella puolustanut, Arhinmäki sanoi.
Sama ilmiö toistuu oikeastaan melkein minkä tahansa hankkeen kohdalla. Jos rakennushanke on tulossa alueelle, jossa asuu hyvinvoivia, hyvässä sosioekonomisessa asemassa olevia ihmisiä, nousee vastustus varmuudella julkisuuteen. Kärjistäen voi sanoa, että monissa lähiöissä tiehen voisi porata ison reiän, jättää sen auki puoleksi vuodeksi, eikä kukaan valittaisi siitä.
Segregaation vaarallisin piirre onkin juuri hiljaisuus. Kun kukaan ei edes kuiskaa mitään, on vaikea tietää, minkälaisia ongelmia jossain on. Hyvinvoivat valittajat osaavat kyllä huutaa, tarpeen vaatiessa useammalla megafonilla, lehtien palstoilla.
Eurooppa on täynnä esimerkkejä paikoista, joissa eriytyminen on edennyt liian pitkälle. Vahinkojen korjaaminen on siinä vaiheessa paljon vaikeampaa.
Suomessa – ja etenkin Helsingissä – poliitikoille on annettava tunnustusta siitä, että ongelmat on tunnistettu ja tiedostettu. Monella heikommalla alueella on käynnissä rakennushankkeita, joilla alueen asuntokanta pyritään pitämään monipuolisena. Samoin kouluja yritetään tukea eri tavoin.
Valtakunnallisesti ongelma on sitten monta kertaa pirullisempi. Kun väki vähenee monella alueella, syntyy helposti itseään ruokkiva kierre, jota on vaikea korjata. Silloin jäljelle jää helposti hiljaisuus.
Kirjoittaja on KU:n päätoimittaja
uutiskirje 
