SAK:n hallitus päätti tällä viikolla jatkaa viikolla aiemmin maaliskuussa alkaneita poliittisia lakkoja. Noin 7 000 työntekijää ympäri Suomea on lakossa. Lakoilla vastustetaan pääministeri Petteri Orpon (kok) hallituksen heikennyksiä suomalaiseen työelämään ja sosiaaliturvaan.
Työtaistelut ovat pysäyttäneet Suomen viennin ja tuonnin monilla aloilla. Ekonomistit ovat arvioineet hallituksen politiikkaa vastustavien lakkojen vaikutuksen maan talouteen olevan miljardin euron luokkaa. Vaikka nämä lakot eivät Suomea mihinkään pohjattomaan talouskurimukseen ole syöksemässä, puhutaan silti aivan tuntuvista summista, jotka varmasti harmittavat osakkeenomistajia.
Tämän miljardin hintalapun ajattelisi saavan elinkeinoelämän edustajia huolestumaan. Sitä luulisi, että työnantajapuoli kehottaisi hallitusta istumaan alas ja aloittamaan neuvottelut ammattiliittojen kanssa. Silloin saataisiin työrauha, eivätkä yhtiöiden omistajatkaan menettäisi enää tuloja lakkojen vuoksi.
Neuvotteluiden sijaan hallitus on valinnut jääräpäisyyden tien. Pääministeri Orpo on monta kertaa toistanut samaa viestiä: hallitus ei peräänny, vaan hallitusohjelman työelämää ja sosiaaliturvaa koskevat muutokset ajetaan läpi työntakijäpuolen huolista ja lakkoilusta välittämättä.
Hallitus vaikuttaakin operoivan kaaharin logiikalla: kova ajo on kaikkein tärkeintä, riskeistä ja hinnasta viis. Hallitus ja sen tukena seisovat elinkeinoelämän järjestöt ovat laskelmoineet, että lakoista aiheutuvat tappiot ovat käypä hinta maksettavaksi siitä, että työelämää rukataan uuteen uskoon työnantajien mieleen.
Myös paatuneelle kaaharille ylinopeussakot ja pysäköintivirhemaksut eivät ole mikään pelote olla törttöilemättä, vaan ne ovat hinta, jonka vauhtihirmu on valmis maksamaan siitä, että voi ajella ylinopeutta ja parkkeerata mihin sattuu.
Vasemmistoliiton Li Andersson on todennut, että hallituksen tavoitteena on työntekijöiden aseman heikentäminen, joka lisää työelämän epävarmuutta ja eriarvoisuutta. Hallitus ajaa kaasu pohjassa rajoituksia lakko-oikeuteen, leikkauksia sosiaaliturvaan sekä helpotuksia työntekijöiden irtisanomiseen. Nämä ovat se hillotolppa, joka keikauttaisi suomalaista työelämää työnantajien eduksi. Sitä kohti hallitus porskuttaa, eikä siinä menossa muutama miljardi sinne tai tänne tunnu missään.
Liitot eivät vaadi kohtuuttomia. Ne eivät vaadi eduskuntavaalien mitätöintiä, hallituksen eroa eivätkä veto-oikeutta maan politiikkaan. Lakkoilemalla ammattiliitot tekevät juuri sitä, mitä niiden kuuluukin tehdä: puolustaa jäsentensä ja edustamiensa työntekijöiden oikeuksia. Juuri niitä oikeuksia, joita hallitus on nyt yksipuolisesti heikentämässä.
”Lakkoilemalla ammattiliitot tekevät juuri sitä, mitä niiden kuuluukin tehdä.”
Jos hallitus aikoo nyt toden teolla kaahata punaisia päin (sanaleikki tarkoituksella) ja runnoa läpi suunnittelemansa heikennykset työelämään ja suomalaiseen sopimusyhteiskuntaan, voivat seuraukset olla myös elinkeinoelämän näkökulmasta yllättävän ikäviä. Ensimmäinen koitos on edessä jo syksyllä, kun vientialojen isoja työehtosopimuksia on purkautumassa. Tunnelmat uusien tessien neuvottelupöydissä ovat luultavasti jäätävät.
Hallituksen politiikka saisi myös aikaan työehtosopimusten yleissitovuuden heikkenemisen, kun työnantajilla ei olisi enää intressejä kuulua työnantajaliittoon. Yleissitovuuden purkaminen voisi aiheuttaa Suomeen tilanteen, jossa jotkut yritykset voivat saada itselleen kilpailuetua polkemalla palkkoja ja työehtoja. Se vääristäisi kilpailua ja haittaisi lähinnä säntillisiä, rehtejä yrityksiä.
Työehtosopimusten yleissitovuus on myös taannut työrauhaa vuosikymmenten ajan. Yleissitovuuden purkamisen tien päässä on tilanne, jossa elinkeinoelämän harmina ovat jatkuvat työtaistelut jossain päin Suomea, kun työehdoista joudutaan vääntämään jokaisessa yrityksessä erikseen. Koko ajan jatkuva työehdoista sopiminen rasittaisi sekä yksittäisiä yrittäjiä että suurten yhtiöiden henkilöstöosastoja.
Voi olla, että hallituksen politiikasta yrityksille aiheutuvat haitat ovat sittenkin yhtä suuria – tai jopa suurempia kuin sen tuomat lisätienestit. Ehkä ne saisivat hallituksenkin miettimään vielä ja istumaan neuvottelujen pöytään? Kaahaamisen sijaan voisi körötellä rajoitusten mukaisesti. Tärkeintä kun ei ole välttämättä se, kuka ajaa nopeiten, vaan se, pääsevätkö kaikki ehjinä perille.
Kirjoittaja on KU:n politiikan toimittaja.
uutiskirje 
