Sunnuntaina 31.10.1982 tehtiin työväenlehdistön ja yleensä Suomen lehdistön historiaa. Silloin ilmestyi ensimmäinen Kansan Uutisten Viikkolehti, muhkea osittain nelivärinen tabloid. Monet ennakoivat sille pikaista loppua, mutta se tuli vasta nyt, melkein 40 vuotta myöhemmin.
Puoluelehtenä Viikkolehti edusti uutta ajattelua, irtisanoutumista mustavalkoisesta totuuden torvesta. Viikkolehdessä paino oli sanassa lehti eikä puolue. Siitä haluttiin tehdä lehti, jota luetaan kiinnostuksesta, ei siksi, että tilaaminen on puolueihmisen ikävä velvollisuus.
Muilla lehdillä ei ollut vastaavia liitteitä. Helsingin Sanomien Kuukausiliite näki päivänvalon vasta seuraavana vuonna. Näin SKP:n ja SKDL:n pää-äänenkannattaja teki myös lehdistöhistoriaa.
Uuden lehden ensimmäisen numeron aihekirjo oli samanlainen, joka on säilynyt tähän viimeiseen numeroon asti. Oli juttuja liikkeen sisäisestä tilasta, kotimaan politiikkaa, ay-asiaa ja laajasti ulkomaita. ”Ihminen sahaa trooppisissa metsissä poikki omaa oksaansa: Sademetsien tuho voi tuoda vedenpaisumuksen”, oli ilmastojournalismia vuonna 1982.
Kulttuuria edusti kirjailija Veijo Meren haastattelu ja viihdettä kieli poskessa tehty horoskooppi sekä ”Max Messerin” jatkokertomus suojelupoliisin etsivän Usko Kyykän seikkailuista. Nimimerkin takana olivat Viikkolehden uutispäällikkö, myöhemmin päätoimittaja Jukka Parkkari ja toimittaja Juha Ruusuvuori, joka on tehnyt pitkän uran kirjailijana.
Suojelupoliisin entinen päällikkö Seppo Tiitinen kirjoittaa muistelmissaan Vakoilijoita ja veijareita, että Ratakadulla Kansan Uutisia odotettiin Usko Kyykän takia innolla.
”Kyykän takia Kansan Uutiset ansaitsee papukaijamerkin kaikilla ruusukkeilla. Kirjoitukset popularisoivat Suopoa niin perusteellisesti ja sympaattisella tavalla, että mitään sellaista ei olisi ikinä pystytty valtionhallinnossa tekemään.”
Räväkästi ay-liikkeen
rahoista
Ensimmäisen numeron kohujuttu oli tilattu ay-liikkeen tutkija Kimmo Kevätsalolta. Siinä hän esitti, että ay-liikkeen miljoonat pitäisi laittaa uusjakoon. Jutussa sanottiin, että työnantajat keräävät vuosittain ay-liikkeelle 700 miljoonaa markkaa jäsenmaksutuloja. Niistä ammattiosastoille palautetaan vain 15–20 prosenttia. Valtaosa rahoista jää liittoja johtavien päätösvaltaan.
Ensimmäisen numeron kohujuttu oli tilattu ay-liikkeen tutkija Kimmo Kevätsalolta. Siinä hän esitti, että ay-liikkeen miljoonat pitäisi laittaa uusjakoon.
Ay-liikkeen 1970-luvulla alkanut vaurastuminen oli Kevätsalon mukaan johtanut virka- ja toimitsijavaltaisuuteen ja liikkeen etääntymiseen kentästä. Kevätsalon esitys oli, että ammattiosastoille palautettaisiin esimerkiksi 50 prosenttia jäsenmaksutuloista.
”Tuloksena voisi olla askel kohti keskittyneen, harvainvaltaisen ja virkavaltaistuneen ay-liikkeen toimintatapojen muuttamista”, hän kirjoitti.
Kevätsalo päätti kirjoituksensa toteamalla, että ay-liike ei ole ymmärrettävistä syistä käynnistänyt keskustelua asiasta.
”Valta maistuu makealta. Kukapa siitä vapaaehtoisesti luopuisi”.
Palaute uudesta lehdestä oli innostunutta, jopa hurmioitunutta.
– Meidän liike pystyy tekemään tällaisen lehden, vastaanottoa muistelee KU:ssa vuonna 1976 aloittanut ja 2015 päätoimittajan paikalta eläköitynyt Jouko Joentausta.
Jukka Parkkarin mukaan alussa Viikkolehteä myytiin R-kioskeissakin jopa 2 500 kappaletta.
Lehdistöratkaisu,
jota ei tehty
Viikkolehti syntyi mediamaisemaan, joka oli täysin toisenlainen kuin nykyinen, vaikka puhutaan vain paperilehdistä. Suomessa oli kymmeniä puolueväriä tunnustavia sanomalehtiä, myös maakuntien ykköslehtien joukossa.
Suomessa oli kymmeniä puolueväriä tunnustavia sanomalehtiä.
Varsinaisia suurimpien puolueiden äänenkannattajia ilmestyi ympäri maata. SKDL:n lehtiä olivat Kansan Tahto Oulussa, Kansan Ääni Vaasassa, Satakunnan Työ Porissa, Kansan Sana Kuopiossa ja Hämeen Yhteistyö Pirkanmaalla.
Siinä olisi ollut Viikkolehden mahdollisuus. Lehden perustajat suunnittelivat, että siitä tulisi kaikkien kansandemokraattisten lehtien yhteinen viikonloppunumero. Jukka Parkkari kertoo, että lehdelle olisi voitu osoittaa 100 000 kappaleen levikki. Se olisi ollut huomattava tekijä ilmoitusmarkkinoilla, mikä olisi turvannut lehden talouden.
Kävi kuitenkin niin kuin SKDL / Vasemmistoliitossa on aina käynyt. Järkevää lehdistöratkaisua ei voida tehdä, koska kaikki pitävät viimeiseen asti kiinni omastaan ja sitten on liian myöhäistä. Muut lehdet kieltäytyivät yhteistyöstä Kansan Uutisten kanssa, koska kokivat sen tulevan kilpailemaan omalla alueellaan.
Kansan Tahto ja Kansan Ääni tulivat Viikkolehti-yhteistyöhön 1990-luvulla, mutta se oli enää tekohengitystä.
Sarjakuvat ja sauna
erottivat muista
Kansan Uutisten Viikkolehden ominta omaa olivat saunahaastattelut ja toimituksen itse tuottamat sarjakuvat. Joka paikkaan ehtinyt Jukka Parkkari teki käsikirjoitukset ajankohtaisista poliittisista aiheista lähteviin sarjakuviin, jotka etenivät huimiksi seikkailuiksi. Puupää-hatulla palkittu Viikkolehden graafikko Timo Mäkelä piirsi ne.
Vuoden 1994 presidentinvaalien jälkimainingeissa kaksikko tuotti pelikortit. Mara-peli & Hullunkurinen Suomi oli valtaisa myyntimenestys.
Presidentinvaalien alla Martti Ahtisaarikin kylpi Viikkolehden saunassa. Myös pääkilpailija Elisabeth Rehn antoi saunahaastattelun, mutta ei suostunut pukuhuonetta pidemmälle.
Viikkolehden lauteilla kävi edustava joukko suomalaisia vaikuttajia. Oli poliitikkoa puoluekantaan katsomatta, piispaa, kulttuurivaikuttajaa, kenraalia ja elinkeinoelämän johtajia sekä muita kiinnostavia henkilöitä, joita haastateltiin rennossa ilmapiirissä.
– Valtiovarainministeri Iiro Viinanen, Suomen haukutuin mies, osoittautui oikein hauskaksi kaveriksi. Se herätti vähän huomiota, kun oheisjutun otsikossa luki, että sympaattinen saunavieras, Parkkari nauraa.
Viikkolehden saunahaastatteluista tuli sellainen ilmiö, että Hartwall lahjoitti näkyvyyden toivossa saunaan ilmaiset oluet.
Arkilehdet pois
vuonna 2009
1990-luvun lama pakotti vähentämään Kansan Uutisten ilmestymiskertoja. Viikkolehden ilmestymispäivä siirtyi ensin lauantaihin ja sitten perjantaihin.
KU sinnitteli nelipäiväisenä parikymmentä vuotta. Kesän 2009 päätteeksi viikon kolme arkinumeroa lakkautettiin ja Viikkolehti uudistettiin jälleen kerran samalla tavoitteella kuin alun perinkin, mielenkiinto edellä.
Viikkolehden historia on kuitenkin ollut supistumista ja hiipumista. Sivumäärä ja juttujen aihepiirit ovat kutistuneet. Vuoden 2009 uudistus ei saanut levikkiä nousuun, eikä niin käynyt tälle viimeiseksi jääneellekään.
KU, jonka nimestä Viikkolehti pudotettiin pois, päättää päivänsä enemmän puoluelehtenä kuin koskaan aikaisemmin.
Jälkikäteen ajatellen oli yltiöpäinen ajatus, että jonkin puolueen pää-äänenkannattaja saisi laajan tilaajajoukon puolueen kannattajien ulkopuolelta. Kunnianhimoinen se oli, ja toimitus teki vuosikymmenet hartiavoimin töitä sen onnistumiseksi.
1970-luvun uudistajat
raivasivat tilaa
Viikkolehden perustamisen juuret olivat Kansan Uutisten 1970-luvun uudistuksissa. Jukka Parkkari ja Tuula-Liina Varis kuvaavat Veli-Pekka Leppäsen toimittamassa KU:n 50-vuotisjuhlakirjassa Etusivu uusiks’ (2007) lehden toimituksessa tapahtuneita muutoksia. Nuoret, usein yliopisto- ja journalismikoulutuksen saaneet, alkoivat ensin uudistaa lehden taittoa ja loivat sitten uusia palstoja ja juttutyyppejä.
Kollektiivinimimerkki Toveri X oli huomattava avaus poliittiseen satiiriin lehdessä, jonka toimituksesta osa luotti edelleen vankasti totiseen torvensoittoon ja puolueen julkilausumien julkaisemiseen sellaisenaan.
Vuonna 1975 Kansan Uutisissa alettiin julkaista lauantaisin ja sunnuntaisin Viikonvaihde-sivuja, joista Parkkari vastasi. Kansan Uutisten toimitus sijaitsi Kotkankadulla Helsingin Alppilassa. Uudistajat, jotka kutsuivat itseään suunnitteluosastoksi, ideoivat juttuja Porvoonkadulla sijainneessa Kaaren baarissa.
Tuossa vaiheessa lehdessä alettiin haastatella muitakin kuin omia. Eduskunnan puhemiehen Johannes Virolaisen haastattelu aiheutti toimituksessa nurinaa jo itsessään, mutta erityisesti myös siksi, että sen yhteydessä julkaistiin liian isoja kuvia.
Omien sarjakuvienkin julkaiseminen alkoi jo ennen Viikkolehden perustamista. Ensimmäisen, Öljyä, poliisineuvos Pentti, käsikirjoitti Parkkarin kanssa Jorma Rotko.
Parkkarin mielestä Viikkolehti syntyi nuorten toimittajien innosta ja uudistusmielisyydestä. Päätoimittaja Erkki Kauppila pysyi sivussa käytännön valmisteluista, mutta hänen kantansa oli ratkaiseva, että lehti syntyi. Esikuvia haettiin ulkomailta, ja tavoitteeksi asetettiin lehti, joka on luettava ja jossa ei julkaista julkilausumia eikä Leonid Brežnevin puheita.
– Nuorentunut toimitus halusi tehdä avarampaa ja keskustelevampaa lehteä. Journalismistakin puhuttiin, ja linja avartui, kertoo Jouko Joentausta.
Teknisesti lehden perustaminen tuli mahdolliseksi, kun KU joutui lähtemään Kotkankadulta vanhan painokoneen pitämän metelin takia. Lehdelle ja kirjapaino Yhteistyölle rakennettiin oma moderni talo Herttoniemeen, ja DDR:stä ostettu painokone mahdollisti värisivut.
Parkkarin lisäksi uudistusten moottorina toimi uutispäällikkö Esa Ålander, josta tuli Viikkolehden ensimmäinen päätoimittaja.
– Esan kanssa päätimme muun muassa, että emme julkaise puolueen kaikkia julkilausumia sellaisenaan vaan toimitettuna. Siitähän riemu ratkesi. Puolueen taholta viestittiin, että tähän ”jumalansanaan” eivät toimittajat saa koskea, siihen aikaan KU:n toimituspäällikkönä toiminut Jouko Joentausta muistelee.
uutiskirje 
