Ranskalainen vasemmisto osallistuu presidentinvaaleihin huhtikuussa. Tai sitten ei. Sen suosituimmankin ehdokkaan Jean-Luc Mélenchonin mahdollisuudet toiselle kierrokselle ovat lähinnä matemaattiset, ja vasemmisto on pakotettu tekemään mahdottomia valintoja.
Lähtökohtien vaikeus paikantuu kolmeen epämiellyttävään kompromissiin: yhteisestä ehdokkaasta kieltäytymiseen, oikeistolaiseen torjuntavoittoon äärioikeistosta sekä äänestämättä jättämiseen. Kuten yhteiskunnan muuttamisessa yleisemminkin, keskeisin strateginen dilemma paljastuu mahdottomien mahdollisuuksien välisestä neuvottelusta ja harkinnasta, sekä tiivistyy tehtyjen valintojen jokapäiväisissä seurauksissa.
Vasemmisto ja hajaannus
Ranskan presidentinvaalien ensimmäinen kierros järjestetään tulevana sunnuntaina. Toinen kierros kahden eniten ääniä saaneen ehdokkaan välillä käydään kaksi viikkoa myöhemmin.
Kesäkuussa halukkaat pääsevät äänestämään vielä kaksikierroksisissa parlamenttivaaleissa, joissa valitaan heksagonin valtiopäiville 577 kansanedustajaa seuraavaksi viisivuotiskaudeksi. Suurin mielenkiinto kohdistuu Ranskassa kuitenkin presidentinvaaleihin, eivätkä syyt rajaudu pelkästään puoluepolitiikan henkilöitymiseen: Charles de Gaullen aikana alkunsa saaneen Ranskan nykyisen, järjestysnumeroltaan viidennen, tasavallan perustuslaki keskittää poikkeuksellisen paljon valtaa presidentille. Siksi puolueiden, kansalaisten ja median henkilövaaliin tiivistynyt huomio on myös poliittisesti perusteltavissa.
Paljon puhuttu ranskalaisen puoluekentän murros on kaikkea muuta kuin yhdistänyt vasemmiston. Ensivaiheessa paikkaa Elyséestä tavoitteli kahdeksan enemmän huomiota saanutta ehdokasta: Pariisin pormestari, sosialistipuolueen Anne Hidalgo, vihreiden Yannick Jadot, edellisissä vaaleissa vasemmiston parhaan tuloksen tehnyt konkaripoliitikko, vasemmistoliike La France Insoumisen ehdokas Jean-Luc Mélenchon, kommunistisen puolueen Fabien Roussel, trotskilaiskommunistisen puolueen Nathalie Arthaud, antikapitalistisen puolueen kolmatta kertaa ehdolla oleva Philippe Poutou, edellisessä sosialistihallituksessa oikeusministerinä toiminut ja kulttimaineeseen noussut Christiane Taubira, sekä antikapitalistisen vallankumouspuolueen Anasse Kazib. Viralliseksi ehdokkaaksi ylsivät vain kuusi ensin mainittua, sillä Taubira ja Kazib eivät onnistuneet keräämään määräaikaan mennessä ranskalaisen vaalijärjestelmän edellyttämää 500:n viranhaltijan tukea (parrainages) ehdokkuuksilleen.
Erityisesti Taubiran romahdus oli hätkähdyttävä. Osalle kansalaisyhteiskunnasta hän on ikoni, sillä Taubiraan henkilöitynyt sukupuolineutraali avioliittolaki hyväksyttiin hänen oikeusministerikaudellaan vuonna 2013. Siksi Taubiran ilmoittautumista presidenttikisaan odotettiin pitkään ja toiveikkaina siitä, että hän pystyisi kokoamaan vasemmistolaiset äänestäjät taakseen.
Taubira olikin vasemmiston suosituin ehdokas epävirallisessa ja laajasti kritisoidussa vasemmiston suuntaa-antavassa ennakkoäänestyksessä, jonka tavoitteena oli löytää vasemmistolle yhteinen ehdokas taistelussa Ranskan äärioikeistolaistumista vastaan. Voitosta huolimatta ja ehkä myöhäisen ilmoittautumisen seurauksena monille jäi kuitenkin epäselväksi, millaisella poliittisella ohjelmalla Taubira oli vaaleihin käymässä, tai oliko ohjelmaa lainkaan. Suosituimmat ehdokkaat Mélenchon, Jadot ja Hidalgo kieltäytyivätkin osallistumasta äänestykseen tai tunnustamasta sen oikeutusta ja tulosta, ja lopulta Taubira jättäytyi kokonaan pois kilpailusta kun ehdokkuuden edellyttämä määrä allekirjoituksia vaikutti karkaavaan tavoittamattomiin.
Kenties vielä Taubiraakin voimakkaammin vasemmiston yhteiseksi ehdokkaaksi on ajettu mielipiteitä jakavaa ja digitaalisten kampanjateknologioiden, kuten somen ja hologrammien, taitavana hyödyntäjänä tunnetuksi tullutta Mélenchonia. Erityisesti nuorten ja kaupunkilaisen koulutetun luokan tukema Mélenchon on rakentanut kampanjaansa minipalkkojen nostamisten ja eläkeiän laskeminen, radikaalin ekologisen ohjelman ja perustuslain uudistamisen varaan.
Kansanliike La France Insoumisen eteenpäin työntämänä 70-vuotias konkari on toistamassa edellisten vaalien nousujohteista kampanjaa, ja maaliskuun puolivälin jälkeen Mélenchon nousi vaalien kolmanneksi suosituimmaksi ehdokkaaksi, edellään ainoastaan istuva presidentti Emmanuel Macron ja äärioikeiston ehdokas Marine Le Pen. Moni Mèlenchonin tukija onkin yrittänyt vakuuttaa muita vasemmalla siitä, että kenen tahansa muun vasemmistolaisen ehdokkaan äänestäminen on tehotonta kamppailussa valtiokoneistosta radikaali äärioikeistoa vastaan.
Vakuutteluista ja vetoomuksista huolimatta virallisia ehdokkaita on yhä kuusi. Tätä taustaa vasten vasemmistopuolueiden ja -liikkeiden aktiivien voidaan katsoa kieltäytyneen varsin selväsanaisesti kompromisseista ensimmäisestä, yhteisen ehdokkaan asettamisesta.
Syitä tähän on monia. Marginaalisesta kannatuksesta nauttivissa puolueissa tuskin haikaillaankaan oikeasta vaalimenestyksestä, ja vaalit tulkitaan ensisijaisesti strategiseksi välineeksi oman poliittisen ohjelman tiettäväksi tekemiselle, mikä ei tavoitteena juuri hyödy kompromisseista.
Tämän lisäksi joustamattomia poliittisia jakolinjoja löytyy ei ainoastaan perinteisistä reformismin, gorzilaisen non-reformistisen reformismin ja radikalismin välisistä jännitteistä, vaan myös ydinvoimaan ja Euroopan unioniin suhtautumisesta sekä identiteettipoliittisista kysymyksistä, joista kommunistipuolueen yksityisautoilua ja lihansyöntiä syleilevä retoriikka on ollut tympein esimerkki.
Kompromissi, jossa näitä erimielisyyksiä soviteltaisiin saman katon alle olisi tuskin vedenpitävä, ja ellei Mélenchonin liikevoima kanavoidu hurjaksi loppuliidoksi, tulevat vasemmiston äänet jakautumaan kuuteen osoitteeseen. Silloin vaalivoiton korjaa oikeistolainen tai vielä enemmän oikeistolainen.
Voiko oikeistoa pysäyttää?
Todennäköisesti vaalien toinen kierros käydään jälleen keskusta-oikeistolaisen Macronin ja äärioikeistolaisen ehdokkaan välillä. Jos yhteisestä vasemmistoehdokkaasta kieltäytyminen oli kompromissina jokseenkin suoraviivainen, on vasemmiston toinen kompromissi, Macronin äänestäminen pienempänä pahana, selvästi vaikeampi.
Vaikka Macronin äänestämisen mielekkyys puhutti myös edellisten vaalien edellä, on kustannuksia arvioitava nyt uudelleen Macronin viiden vuoden aikana tosiasiallisesti tekemän politiikan perusteella. Kun edellisissä vaaleissa Macron pystyi vielä houkuttelemaan äänestäjiä myös vasemmalta lupaamalla keskusta-vasemmistolaisia aloitteita, on monen arvio ensimmäisestä presidenttikaudesta ollut se, että myös Macron on siirtynyt entistä kauemmas oikealle. Samalla kun moni yhä kokee velvollisuudekseen äänestää Macronia äärioikeistolaista ehdokasta vastaan, on yhä useampi saanut tarpeekseen kompromissiksi kerta toisensa jälkeen selitetystä oikeistokehityksestä.
Ranskan oikeistoluisua on vaikea selittää tyhjentävästi, mutta se ei ole tapahtunut erillään yleisestä demokratian alennustilasta. Jos vaaleihin valmistautuvan parlamentaarisen vasemmiston tilaa erityisesti, niin myös ranskalaisen puoluepolitiikan kuntoa yleisesti on kuvailtu hyvälläkin tahdolla sekavaksi. Laskusuhdanteiset äänestysprosentit kaivautuivat edellisissä vaaleissa entistä syvemmälle pohjamudan sedimentteihin.
Parlamenttivaaleissa äänestämättä jätti ensimmäistä kertaa yli puolet äänioikeutetuista ja presidentinvaaleihinkin halusi osallistua ennätyksellisen alhaiset 74,6% äänioikeutetuista. Ryntäystä ei ole odotettavissa tälläkään kertaa, eikä parlamentaarisen demokratian kriisistä puhuminen ole Ranskassa liioiteltua saati harvinaista.
Äänestysprosenttien lasku on korreloinut vahvasti Ranskan taloudellisen finansioitumisen kanssa, jonka myötä monet perinteiset työpaikat on ulkoistettu toisaalle. Kuten politiikan tutkija Alexandros Alexandropoulos kirjoittaa, voi kausaliteetin osoittaminen kehitysten välillä olla vaikeaa, mutta sitäkin ilmeisempi seuraus on ollut Ranskan yhteiskunnallisen sidostuneisuuden hapertuminen.
Erityisesti työväen keskuudessa epäsuositun sosialistipresidentti Francois Hollanden presidenttikausi 2012–2017 vahvisti kokemusta siitä, ettei äänestämällä voi haastaa rahoitusmarkkinoiden imperatiiveja. Lähihistorian kipeä muisto mielessään myös Mélenchonin kohdalla yhtäältä epäillään lainanottoon perustuvan talouspolitiikan ja ekologisen siirtymän mahdollisuuksia EU:n talouskurin alaisuudessa, ja toisaalta demonisoidaan Mélenchonin ohjelmaa toteuttamiskelvottomaksi samasta syystä.
Keskustavasemmistolaisen ja keskustaoikeistolaisen politiikan puuroutumisen myötä edellisissä vaaleissa valittiinkin ensimmäistä kertaa viidennen tasavallan historiassa presidentti, joka ei kuulunut sosialisteihin tai republikaaneihin. Tällainen murros olisi tietysti voinut avata mahdollisuuden vasemmistolle, mutta tilan on ottanut haltuunsa äärioikeisto.
Sen lisäksi, tai pikemmin sen takia, myös Macron ja maltillisen oikeiston Pecresse, jonka puheisiin hiipi jopa väestönvaihto-salaliittoteoria, ovat siirtyneet entisestään oikealle. Macronin alaisuudessa väkivalta mielenosoittajia kohtaan on lisääntynyt, ja Pecressekin on todennut, ettei poliisiväkivaltaa voi olla olemassa. Ennätysalhaisten äänestysprosenttien aiheuttamaa hallinnon legitimiteettivajetta vasten on poliisiväkivallan ja mielenosoitusten mielivaltaisen tukahduttamisen lisääntyminen tyly osoitus ranskalaisen demokratian ongelmista.
Voiko vasemmistoa äänestää?
Velvollisuus äänestää pienempää pahaa on käymässä entistä luotaantyöntävämmäksi perusteluksi oikeistokehityksen legitimisoinnille. Sen hokeminen, että asiat voisivat olla vieläkin huonommin, tuntuu yhä useammista itsepetokselta.
Siksi vasemmiston kolmas kompromissi on jättää toisella kierroksella kokonaan äänestämättä. Osa ajattelee yhä, että äänestämättä jättäminen on niille etuoikeutetuille ryhmille varattu erioikeus, jotka eivät joudu tuntemaan nahoissaan pieniä-suuria eroja keskusta-oikeistolaisen ja äärioikeistolaisen politiikan välissä.
Liioittelematta osa eroista on elämän ja kuoleman kysymyksiä poliisiväkivallan, kiristyvän maahanmuuttopolitiikan ja äärioikeistolaisen terrorin yleistyessä. Toisaalta ei ole myöskään harvinaista kuulla tätä retoriikkaa nimenomaan poliittisesti etuoikeutetusta asemasta, mikä antaa argumentille hullunkurisen ylipuhumisen tai jopa epäpolitisoivan sävyn.
Onko äänestämättä jättävien sentimentti tarpeeksi laaja nostaakseen äärioikeiston ehdokkaan presidentiksi? Tuskin, vaikkei se mahdotonta olekaan. Mutta oikeastaan tätä kysymystä kiinnostavampia – ja tärkeämpiä – ovat ne perustelut, joiden pohjalta vasemmisto valitsee kompromissinsa. Sentimentin suuruuden sattumanvaraisesti määrittelemän suunnan sijasta on välttämätöntä ymmärtää ja artikuloida analyysin keinoin, miten vasemmisto voi tehdä poliittisen teon, joka ei ole kompromissiksi naamioitu oikeistovoitto.
Eri näkökulmat eivät typisty idealismiksi ja pragmaattisuudeksi, vaan kiinnittyvät esimerkiksi erilaisiin politiikan tekemisen aikajänteisiin ja käsitykseen erilaisten politiikan tekemisen käytänteiden laajuudesta ja ensisijaisuudesta.
Koska nykyisellään vasemmistoehdokkaiden kannatus on yhteensäkin vain 20 prosenttia verrattuna keskusta- ja äärioikeiston 70 prosenttiin, on selvää että parlamentaaristen torjuntavoittojen sijasta vasemmalle kulkeminen ja oikeistoluisun pysäyttäminen edellyttää yhteiskunnallisten syvävirtausten muuttamista ja kaitsemista.
Kohtaloonsa alistuminen tuskin riittää muutokseen, ja narratiivin haltuunotolla on korkeintaan yksilöpsykologisia positiivisia vaikutuksia. Jos osallistuminen myötäilee syvävirtauksia, kaventaa tavoitteenasettelua ja legitimoi keskustaoikeistolaisen politiikan vasemmiston voittona, on äänestämättä jättäminen käymässä kompromisseista vähiten epämiellyttäväksi.
Valtaa presidentille keskittävästä perustuslaista huolimatta tai juuri siksi on ranskalainen demokratiakäsitys kuitenkin yhä laaja, kuten jatkuvat lakot ja mielenosoitukset sekä elinvoimainen katujen politiikka osoittavat. Mobilisaatio ja yhteiskunnan kollektiivisen tajunnan orientaation muuttaminen tarvitsee konfliktin, jossa ihmiset joutuvat punnitsemaan omaa asemaansa.
Jos kompromissi pahimmillaan sementoi ajatuksen vasemmistolaisen politiikan mahdollisuuksista ja mahdottomuuksista, pakottaa konflikti jokaisen valitsemaan puolensa alleviivaamalla julkeasti, miten asiat ovat ja kuinka ne voisivat olla toisin. Yksi tapa hivuttaa konfliktia esiin on jättää äänestämättä ja osallistua siihen kaduilla.
lehti 