Raportti Libanonista: Sosiaalityötä pakolaisleiriolosuhteissa

Nahr El Baredin suljetulla palestiinalaisleirillä asuu 25 000 pakolaista.

Veljekset Tayseer ja Mahmoud Askoul rakastavat sosiaalityöntekijä Aziza Chehadea. He ovat joskus jopa lintsanneet koulusta saadakseen viettää enemmän aikaa hänen kanssaan. Palestiinalainen Chehade työskentelee Beit Atfal Assumoud (BAS) -kansalaisjärjestössä, Wavelin pakolaisleirissä, itäisessä Libanonissa.

Pojat ovat aiemmin käyneet tukiopetuksessa järjestön tiloissa koulupäivien jälkeen. Nykyisin he osallistuvat järjestön tarjoamiin harrastuksiin.

– Tayseer pelkäsi ennen vettä, mutta vein hänet uimalaan. Tyhjensin altaan, pidin pojasta kiinni ja aloin täyttää allasta hiljalleen. Jossain vaiheessa poika huusi, mutta olimme yhä vedessä, Chehade kertoo.

– Tayseer ei enää pelkää vettä, vaan menee yksinkin uimaan, hän hymyilee.

Tapaus kuvaa hyvin sitä, kuinka yllättäviä tilanteita sosiaalityöntekijän arki voi sisältää.

Wavel on verrattain pieni pakolaisleiri vuoristossa. Erityisenä ongelmana alueella ovat kylmät talvet. Talvisin kausitöitä on tarjolla vain vähän, mikä vaikeuttaa ihmisten arkea.

BAS:in sosiaalityöntekijät toimivat palestiinalaisten ja syyrialaisten sekä toisinaan myös libanonilaisten perheiden parissa. Veljekset Tayseer ja Mahmoud ovat Syyriassa syntyneitä palestiinalaisia. He tulivat perheensä kanssa Libanoniin vuonna 2013, pakoon Syyrian sotaa.

Henkisenä tukena

Itse asiassa Aziza Chehadesta ei pitänyt tulla sosiaalityöntekijää. Hän haaveili opiskelevansa yliopistossa insinööriksi. Veljen haavoittuminen muutti kuitenkin suunnitelmat. Perheen taloudellinen tilanne huononi, joten Aziza aloitti maksullisten yliopisto-opintojen sijaan ilmaisen ammattikoulun, josta valmistui sosiaalityöntekijäksi.

Hän on työskennellyt BAS:illa lähes 30 vuotta.

– Rakastan työtäni, Chehade sanoo.

Rakas työ on myös raskasta. Chehaden toimisto on pakolaisleirissä sijaitsevassa sosiaalikeskuksessa. Asiakkaat tulevat sisään milloin haluavat.

Kymmenvuotiaat Tayseer (vas.) ja Mahmoud Askoul ovat innoissaan sosiaalityöntekijä Aziza Chehaden vierailusta. Tayseerilla on kummi Suomesta, Mahmoudilla Saksasta. Kuva: Hanna Hirvonen

BAS on perustettu vuonna 1976. Nykyisin järjestö tarjoaa muun muassa terveyspalveluita ja varhaiskasvatusta. Sosiaalityöntekijöiden vastuulla on ohjata apua tarvitsevia palvelujen piiriin ja auttaa perheitä – lähes kaikilla kuviteltavissa olevilla tavoilla.

Palestiinalainen Maha Saleh tarvitsisi leikkauksen, mutta varat siihen puuttuvat. Sosiaalityöntekijä tukee häntä henkisesti ja auttaa ylläpitämään toivoa.

– En halua puhua äidille tuntemastani kivusta, vaan tulen tänne juttelemaan, Saleh sanoo Chehaden toimistossa.

Raskaiden kysymysten äärellä

Tayseer ja Mahmoud Askoul asuvat äitinsä ja muiden sukulaistensa kanssa talossa lähellä Wavelin leiriä. Ensin perheen majapaikka oli vanhassa maauimalassa. Sinne on kokoontunut Syyriasta paenneita palestiinalaisia, noin kuusitoista perhettä.

– Täällä on enemmän yksityisyyttä, poikien isoäiti Aisha Askoul sanoo.

Maauimalalle ei tule juoksevaa vettä. Vessa on jaettu kaikkien siellä asuvien kesken. Kattoina ovat metalliset levyt, ja kesällä lämpötila nousee sietämättömän korkeaksi. Muutto paransi Askoulin perheen elämänlaatua hiukan. Olot ovat silti edelleen niin kurjat, että perhe kaipaa Syyriaan, jossa se asui Jarmukin pakolaisleirissä.

– Syyriassa meillä oli hyvä asunto ja asemamme oli muutoinkin parempi. Libanonissa elämme ahdingossa ja olemme joutuneet kerjäämään.

Eroa selittää osaltaan se, että Syyriassa palestiinalaisilla on kansalaisoikeudet, Libanonissa ei. Perhettä painaa myös läheisen menetys. Aishan poika, Tayseerin ja Mahmoudin isä, on kadonnut. Ennen kuin tämä kerrotaan, poikia pyydetään poistumaan huoneesta. Myöhemmin Aziza Chehade sanoo kamppailevansa asian kanssa. Hän haluaa sekä säilyttää hyvät välit perheen aikuisiin että puhua lapsille rehellisesti.

Asiakkaita kohtaa kaikkialla

Sosiaalityöntekijä kohtaa päivittäin ihmisiä, joita vaivaavat työttömyys ja köyhyys, masennus ja muut mielenterveysongelmat sekä yleinen turvattomuus. Apua tarvitsevia tapaa jatkuvasti paitsi työpaikalla, myös muualla leirissä. Tämän tietää Nahr El Baredin palestiinalaisleirissä, Pohjois-Libanonissa, työskentelevä Layla El Jindawi.

– Kun menen töistä kotiin, sielläkin saattaa olla asiakkaita odottamassa.

Pikku-Zakaria käy Beit Atfal Assumoudin päiväkotia Nahr El Baredin pakolaisleirissä. Sosiaalityöntekijä Layla El Jindawin vierailu on mieluinen tapahtuma myös isoveli Idrikselle. Kuva: Hanna Hirvonen

Neljätoista vuotta sosiaalityötä BAS-järjestössä tehnyt nainen muistelee tapausta, jossa kohtasi kadulla erään äidin ja tämän sylissä pienokaisen. Sosiaalityöntekijä näki heti lapsen olevan sairas.

– Lapsen äiti sanoi, ettei hänellä ole varaa viedä lastaan hoitoon. Suostuttelin hänet viemään lapsen BAS:in lääkärille. Se on ilmaista.

Kun kaksikko oli vastaanotolla, El Jindawi keräsi järjestön keskuksessa työskenteleviltä rahaa. Sillä saatiin kustannettua taksikyyti, ja äiti vei vakavasti sairaan lapsensa sairaalaan.

– Lapsi elää edelleen, El Jindawi iloitsee.

Töissä tuhottujen kotien keskellä

Nahr El Baredin kaduilla näkee murskana olevia rakennuksia. Ne muistuttavat vuodesta 2007, jolloin leiri tuhottiin kolmessa kuukaudessa. Libanonin armeija pommitti aluetta, koska halusi karkottaa Fatah al-Islam -ryhmän taistelijat. Sonya Nadwe ei ole näiden tapahtumien jälkeen löytänyt mielenrauhaa oikeastaan hetkeksikään.

– Mietin aina, kaiken aikaa, leirissä vuonna 1963 syntynyt palestiinalaisnainen huokaa, kun Layla El Jindawi tulee käymään.

Sonya Nadwe, viiden lapsen äiti ja kuuden isoäiti, kertoo elävänsä pelossa. Yölläkin hänen täytyy käydä tarkastamassa, onko hänen kadulla kanaleipiä myyvä poikansa kunnossa. Kuva: Hanna Hirvonen

Kylässä on myös ystävätär, johon Nadwe tutustui evakossa ollessaan. Muutoin aika kuluu lähinnä kahvia juoden ja tupakkaa poltellen. Nadwe kaipaa entistä kotiaan, joka murskautui tuhossa. Koti oli tilavampi kuin nykyinen. Ikkunasta näkyi taivas eikä naapurin seinä.

– Nykyisin, silloin kun sähköä ei ole, sisällä ei näe mitään.

Nahr El Bared on suljettu pakolaisleiri, jossa vierailemiseen täytyy hakea lupa Libanonin armeijalta.

Palestiinalaiset voivat kulkea leiriin ja sieltä pois, kun haluavat. Vuonna 2007 alkaneet kulkurajoitukset ovat kuitenkin heillekin piinaavia. Niiden myötä esimerkiksi kaupankäynti libanonilaiskylien kanssa on hiipunut. Työttömyys leirissä on kohonnut yli 60 prosenttiin.

Sosiaalityöntekijä Layla El Jindawi on itsekin Palestiinan pakolainen. Hän asuu Nahr El Baredissa, joten vapaa-aikaa on vaikea löytää.

Kun El Jindawi haluaa hengähtää, hän menee ulos leiristä, meren rannalle. Välimeri on sellainen tyhjä tila, jota katsellessa mieli saa levähtää. Moni lähtee merta pitkin pois Libanonista, parempaa elämää etsimään. Layla El Jindawi jää, koska haluaa auttaa yhteisöään.