Jokin muuttui leipäjonossa
Ensimmäinen kerta on vaikein.
– Hävetti hirveästi, sanoo Roosa-Maria Hossain Itäkeskuksesta. Mutta kun ruokaa ei ollut, piti lähteä hakemaan sitä. Hossain tuli Myllypuroon, Herttoniemen seurakunnan ruokajakeluun ensimmäisen kerran viime kesänä.
– Monta kertaa myöhemminkin tuli sellainen olo, että kerjäisi. Kai se johtui siitä, että oli tottunut ostamaan kaiken itse kaupasta. En enää välitä.
Herttoniemessä asuva Suski käy ruokajakelussa säännöllisesti neljättä vuotta.
– Pitkään sitä mietin, hän kertoo ensimmäisestä kerrasta. Hän tuli lopulta yhdessä kavereiden kanssa. Myöhemmin hän on ollut töissäkin ruokajakelussa.
Nyt Suski käy kahdesti viikossa. Mukana on tytär, kaksi ja puolivuotias Ida. Miestä hän ei mukaan saa.
– Sitä tämä hävettää.
Suski on työtön, samoin hänen puolisonsa. Nyt Suski saa kotihoidon tukea eikä hänellä ole tarkkoja tulevaisuudensuunnitelmia.
– Kun olen lapsen kanssa, elän päivän kerrallaan.
Kotihoidon tuki loppuu syksyllä ja Suski haluaa töihin. Kokemusta on esimerkiksi kahvilatyöstä.
Piiloon
vai esille?
Myllypuron leipäjono näkyy kauas. Näkyvyys on kaksijakoinen asia: yhtäältä asiakkaille pitää taata anonyymius, toisaalta leipäjonon pitäisi olla päättäjien ja paremmin toimeentulevien silmissä.
– Julkisuus on hyväksi, asia ei pääse unohtumaan, sanoo Myllypuron ruokajakelusta vastaava Sinikka Backman. Sairauseläkkeelle jäänyt yritysjohtaja on ollut mukana Herttoniemen seurakunnan ruokajakelutoiminnassa vapaaehtoistyöntekijänä yhdeksän vuotta.
Leipäjonon imago ei kuitenkaan ole kohdallaan kaikkien mielestä: jono joutui pois Myllypuron ostoskeskuksesta imagosyistä.
– Vaikka eiväthän nämä ihmiset ole tilanteeseensa syyllisiä, Backman arvioi hyvin tuntemaansa joukkoa.
Jokin on kuitenkin muuttunut. Ennen kukaan ruuanhakijoista – paria vakiotuppaajaa lukuunottamatta – ei lähtenyt haastateltavaksi, kun media halusi tehdä juttua.
– Ensimmäisen kerran nyt joulun alla tv-uutisille löytyi monta haastateltavaa, jotka esiintyivät omalla naamallaan ja nimellään, Backman sanoo yhdeksän vuoden kokemuksella.
Hän miettii, oliko muutos hetkellinen, mutta löytää Kansan Uutisillekin saman tien haastateltavat.
Backman sanoo, että jokainen haluaa olla jonkin ryhmän jäsen, vaikka sitten ruokajakeluryhmän.
– Suurin osa tästä porukasta on hirmuisen tyytyväisiä asiakkaita, kiittelevät ja rukoilevat puolestamme. Saattaa olla niinkin, että täällä ovat ainoat ihmiset, jotka toivottavat heille hyvää huomenta. Yksinäisyys on näiden vanhusten kohdalla suurta.
690 jonottajaa
on vähän
Perjantain pakkasessa värjötteli 690 ruuanhakijaa. Backmanin mukaan se on vähän, mutta eletäänkin puolta kuuta ja joulun aikaan ruokaa oli jaettavana niin paljon, että monilla sitä riittää yhä. Loppukuusta jono on pidempi. Joulun alla kävi jopa 996 hakijaa kerrallaan.
Seurakunta jakaa leipää ja maitotuotteita joka arkipäivä. Tiistaisin ja perjantaisin on suurjako, jolloin tarjolla on lisäksi lihaa, vihanneksia, karamelleja, keksejä, eineksiä, leikkeleitä eli sitä, mitä kaupat kulloinkin antavat.
– Viime aikoina on ollut paljon jugurttia, Backman ihmettelee.
Hartaushetken jälkeen aamukymmeneltä väkeä aletaan päästää Liikuntamyllyn päädyssä olevaan halliin: vanhuksia, äitejä pienten lasten kanssa, pyörätuolilla liikkuvia, maahanmuuttajia. Moni lähtee mukanaan kassillinen tai kaksi ruokaa.
Karkkia
karkkipäiväksi
Suski pakkaa tavaroita lapsen rattaisiin. Ida syö omenaa.
– Saatiin karkkiakin lapselle karkkipäiväksi, äiti iloitsee.
– Tämä on meidän taloudelle tosi tärkeetä, varsinkin maito ja leipä, jotka ovat tosi kalliita kaupassa.
Vaikka leipäjono on sosiaalinenkin tapahtuma kotiäidille, hänestä on väärin, että hän joutuu siellä käymän.
– Tukien pitäisi nousta, kun hinnatkin nousevat, hän pohtii, muttei lähde arvailemaan, millaisilla kuukausituloilla perhe eläisi niin hyvin, ettei tarvitsisi käydä leipäjonossa.
Suski uskoo, että jos syksyllä löytyy töitä, häntä ei enää näy leipäjonossa.
– Silloin pitää yrittää tulla palkalla toimeen.
Sinikka Backman on tällä hetkellä eniten huolissaan siitä, että sillä palkalla ei välttämättä tule toimeen.
– Meillä käy väkeä, jonka palkka on samaa tasoa kuin perustoimeentuloturva.
Hän tietää sen jo kotoaan: oma poika on yksi palvelualan huonopalkkaisista.
– Vaikka työ olisi kokopäiväistä, palkka ei riitä, kun asuntoa ei saa alle 600 euron.
Backman seuraa sosiaaliturvan kokonaisuudistusta rustaavan Sata-komitean työtä tarkkaan.
– Ainakin työ on pitkäjänteistä. Se ei ehdi auttamaan näitä ihmisiä, ei ainakaan vanhuksia. Sydäntä särkee, kun 80–90-vuotiaat vanhukset joutuvat tulemaan tänne.
Silti hän on sitä mieltä, että pitäisi aloittaa lapsiperheistä, jotta syrjäytyneisyys ei muuttuisi perinnöksi.
– Niihin ehtii vielä vaikuttaa, hän sanoo ja heittää arvion siitä, mille tasolle perustoimeentuloturva tulisi nostaa: 700 euroon.
Vain valo
jääkaapissa
Ruoka-apu pelastaa myös Hossainin perheen talouden. Roosa-Maria Hossainilla on viisi lasta, joista kolme on jo omillaan. Kahdeksanvuotias asuu kotona, 16-vuotias käy viikot kauempana koulua ja on kotona viikonloput.
– Viikonloppuna ruokakauppaan voi mennä 30–40 euroa. Jos täältä ei saisi ruokaa, senttejä joutuisi laskemaan joka viikko. Kun kuukauden lopulla saattaa olla viisieuronen jäljellä, saa tarkkaan miettiä, mitä ostaa. Jos ostaa leipää ja pojalle jugurttia, se on siinä.
Hossain on työtön. Kuun lopulla hän kuitenkin menee työvoimatoimistoon selvittämään, pääsisikö ruokajakeluun töihin. Noin 30 vapaaehtoisen lisäksi toimintaa pyörittää toinen mokoma, joka koostuu työllistettävistä ja työharjoittelijoista.
Backman arvioi, että ruokajono on se viimeinen piste.
– Tänne tullaan, kun jääkaapissa on enää valo.
Hossain tuli kuitenkin ruokajonoon ennen sosiaalitoimen luukkua.
– Sossusta tuleva tuki on pientä. Jos tätä ei olisi, toki sinne pitäisi mennä ja lisäksi katsoa entistä tarkemmin, mitä ostaa.
Myös Hossainin tytär käy ruokajakelussa kahden lapsensa kanssa.
– Nyt vien sillekin. Kun maksaa vuokran ja laskut, ei paljon jää.
Hossainilla on yksi toive.
– Saisi muutakin lihaa kuin sianlihaa. Pojan isä on muslimi eikä syö sikaa.
Taantuma ei näy,
nousukausi ei näkynyt
Ruokajakelu on riippuvainen siitä, mitä kaupat lahjoittavat. Myllypuroon tavaraa tulee laajalta alueelta, Lauttasaaresta Keravalle. Joululta kauppiaille on jäänyt paljon ylimääräistä.
– Kokemuksesta tiedän, että kohta tavarantulo hiljenee. Jos olisi antaa vaikka lihapullia useampi paketti, väki ei välttämättä tulisi toista kertaa samalla viikolla, Backman sanoo.
Taantuma ei vielä näy ruokajonossa. Se alkaa näkyä, jos ihmisten työttömyysjaksot pitkittyvät ja he putoavat ansiosidonnaiselta työttömyyspäivärahalta. Viimeksi muutosta jonon koostumuksessa näki noin vuosi sitten, kun ruuan hinta nousi. Silloin tulivat lapsiperheet.
Diakoni Liisa Rautala toteaa, että kävijämäärä ei ole välttämättä suhteessa talouden ylä-ja alamäkiin.
– Ei meillä nousukausikaan täällä näkynyt. Trendi on ollut koko ajan nouseva, Rautala sanoo.
– Sellainen näkyy nyt, että vanhemmat ihmiset hakevat aikuisille lapsilleen ruokaa, Backman kertoo.
– Samat ihmiset kiertävät useampia jakoja Suur-Helsingin alueella. Meiltäkin saatava tavaramäärä on yleensä niin pieni, ettei se yksin riitä. Huonokuntoiset vanhukset eivät kuitenkaan pysty kiertämään.
Backman ei maalaile ruokajonon tulevaisuutta.
– Sitä emme voi tietää. Jos tehdään päätös, että toimeentulon tuet nousevat reilusti, saamme ovet kiinni. Siihen täytyy luottaa.
Ihania
ihmisiä
Eläväinen Roosa-Maria Hossain osaa tehdä välttämättömyydestä hyveen. Hän pitää hauskaa leipäjonossa.
– Täällä on paljon ihania ihmisiä. Mitä sitä yksin kotona tekisi, siivoaisi ja katsoisi telkkaria, yhtä ja samaa.
Leipäjonosta liikkuu kaikenlaisia juttuja.
– Mersuilla tulevat hakemaan leipää, vievät omaan ravintolaan tarjottavaksi, Hossain kertaa kuulemaansa.
– Tulisitko mieluummin tänne hytisemään pakkaseen vai shoppailisitko Itäkeskuksessa, Backman kysyy toimittajalta.
– Tässä kuulee tarinoita enemmän siitä, miten ihmiset pelkäävät tulevaisuutta.
Hän kertoo yhden tarinan: viisikymppinen nainen rukoilee jumalaltaan joka aamu, että jaloissa säilyisi liikuntakyky, sillä se on uhattuna.
– Hän asuu yksin, kantaa huolta mielenterveysongelmaisesta tyttärestään. Hän joutui luopumaan televisiosta, kun tuli digiaika, käyttää sähköä säännöstellysti, soittaa puhelimella muutaman kerran viikossa. Tällainen passivoi ihmisen sisälle.
Pysäköintialueella on tällä kertaa viisi autoa ja niistäkin yksi on Kansan Uutisten valokuvaajan auto. Mersuja ei näy.
uutiskirje 
